Tahko Throwback Thursday & Rauno Haukka

Tahko Throwback Thursday & Rauno Haukka

Lapsuudenkotini on Pihkalan tulostaulun takana, joten ei tarvitse varmaankaan ihmetellä mistä kiinnostus pesäpalloon lähti liikkeelle. Kopittelimme ja heittelimme usein isoveljeni kanssa Pihkalan kentällä, ja muistan elävästi, kun erään kerran kentälle samaan aikaan osunut Skytän Ari kyseli, kiinnostaisiko lähteä Tahkon joukkuetoimintaan mukaan. Elettiin vuotta 1973 ja tuolloin Tahkossa ei ollut kovin montaa juniorijoukkuetta. Meidän 1965–1966-syntyneiden poikien ikäluokat olivat ensimmäisiä, joista alettiin systemaattisesti kasvattamaan pelaajia ja joiden kehitykseen panostettiin. Siitä oma pesäpallourakin sitten urkeni, F-poikajoukkueesta 70-luvun alusta.

Muistan elävästi ensimmäisen piirisarjan pelini Tervakosken Patoa vastaan, jossa sain suuren kunnian olla toinen koppari. Samaan aikaan läheisellä lentokentällä oli lentonäytös, ja taisimme olla koppariparini kanssa ilmeisen työttömiä, sillä meidän selkämme olivat enemmän kotipesään kuin lentokenttää päin.

Lapsuudessa tuli harrastettua paljon muutakin, sillä kavereiden kanssa pelattiin paljon pihapelejä, yleisurheilua ja muuta sellaista. Kesäisin pelasin joukkueessa pesäpalloa ja talvet menivät jääkiekon parissa. Nykyiset kesien kohokohdat, eli pesäpalloleirit olivat meidän ikäluokallemme harvinaista herkkua. Omien juniorivuosien aikaan taisi olla niin, että piirisarjan paras oli ainoa, joka pääsi osallistumaan valtakunnalliselle leirille. Naapuriseura Riihimäen Pallonlyöjät oli meille pirulainen, sillä he antoivat meille liian usein pataan ja lähtivät leireilemään. Ensimmäisen ja valitettavasti myös viimeisen kerran ikäluokkani pääsi leireilemään D-ikäisenä Kankaanpäähän vuonna 1978. Samalla leirillä pelasivat mielestäni myös E-ikäiset, sillä pesäpallon myös aloittanut pikkuveljeni Jorma Haukka pelasi siellä. Yle Areenasta löytyy leiriltä pätkä, jossa tosin me emme esiintyneet, mutta E-poikia näytetään enemmän!

Tuo leirivuosi ja ylipäätään kausi -78 oli itselleni ja koko joukkueelle käänteentekevä. Se osoitti, että myös me voimme olla piirimme ykkösiä ja meistäkin voi tulla vielä jotain. Noustuamme C-poikiin ensimmäinen kausi meni miten meni, mutta toisena C:n kautena saimme Rouvisen Oskun valmentajaksi, ja hän toi ihan uutta potkua touhuumme. Lähdimme pelaamaan SM-sarjaa, ja pääsimme alkulohkosta jatkoon. Siitä pääsimme edelleen jatkoon ja vielä jatkoon, kunnes huomasimme loppusyksystä, että pelasimme mitaleista. Riihimäen lisäksi meidän ikuinen kiistakumppanimme oli Kouvola, joka oli ollut myös samassa alkulohkossa, lohkon kaksi parasta meni jatkoon. KPL antoi meille ihan huolella turpiin joka ottelussa. Tuohon aikaan SM-sarja pelattiin turnauksina, ja viimeinen turnaus pelattiin Hyvinkäällä. Ensimmäinen otteluvoitto Nurmoa vastaan ratkaisi sen, että finaalissa kohtaisimme Kouvolan. Kieltämättä oli aikamoinen tunne, kun vastustajana oli joukkue, jota emme koskaan olleet kyenneet voittamaan, ja yleensä olimme hävinneet yli kymmenellä juoksulla. Vaikka myös tuon finaalin lopputulos oli tappio lukemin 9-11, olimme johtaneet peliä viimeisen tasoittavalle saakka. Se antoi meille viimeistään todellista uskoa siihen, että voisimme menestyä.

Seuraavina kausina B:ssä ja A:ssa voitimmekin hopeaa ja pronssia. Kaiken kruunu juniorivuosille oli kauden 1983 A-poikien suomenmestaruus. Pelinjohtajamme Ari Skyttä voitti tuona samana vuonna kaksi mestaruutta, joten se oli oikea juhlavuosi hänelle. Totta kai se oli sitä myös meille. Kauden 1984 finaalitappio sen sijaan ei unohdu koskaan. Tuolloin mestaruus ratkaistiin kahden ottelun yhteistuloksella. Voitimme vieraspelissä Seinäjoen, ja myöhemmin muutamat kyseisen joukkueen pelaajista totesikin, että olivat tulossa Hyvinkäälle vain hakemaan hopeansa. Jotenkin me kuitenkin onnistuimme ryssimään tuon pelin ja myös otteluiden yhteistuloksen, ja hävisimme. Moni on kuullut kliseen ”kyllä se hopea jossain vaiheessa kirkastuu”, mutta tuosta ottelusarjasta on kohta jo 50 vuotta ja vieläkään se ei ole kirkastunut, joten sitä lausahdusta en voi allekirjoittaa. Varmasti jokaisen uralla jotkin asiat jäävät kaivelemaan, ja tämä on itselleni yksi niistä.

Juniorivuosien jälkeen hyppäsin aikuisten sarjaan. Tahko2 pelasi tuolloin maakuntasarjaa, ja tämä voi olla vanhan ukon hörinöitä, mutta silloin maakuntasarja oli kova sarja. Ylipäätään alemmat sarjat olivat kovatasoisempia kuin nykyään, eli vaikka joku varmaan ajattelee, että pelasimme ”vain maakista”, niin kyllä siellä sai pelata kovia pelejä. Yritimme monta vuotta nousta suomensarjaan, mutta se ei ollut helppoa. Tasosta kertoo myös se, että samana vuonna, kun voitimme (tai hävisimme) A-pojissa hopeaa eli kaudella 1984, pelasimme myös Janakkalaa vastaan uusintaottelun noususta suomensarjaan. Edes tuolla mitalijoukkueella emme pystyneet nousemaan, joten se jäi vain haaveeksi.

Kauden 1985 pelasin maakuntasarjaa ja samana vuonna aloitin armeijan palveluksessa. Siinä vaiheessa mietin kyllä, että mitähän tässä pesiksen suhteen tekisi. Kauden päätyttyä pelasin yleensä talvet lätkää, joten pesäpalloharjoituksissa ei tullut koskaan harjoituskaudella oltua, mutta siinä vaiheessa oli jääkiekkokin jäänyt, joten olin vain intin vihreissä. Eräänä kauniina syksyisenä päivänä, kun tulin kotiin lomille, pöydällä odotti avaamaton Tahkon kirjekuori. Mietin hetken, että mikähän piru tämä on, ja avattuani sain selville, että minut oli nostettu silloisen mestaruussarjan rinkiin. Se sitten ratkaisi sen, mitä pesäpallon kanssa teen, ja tuosta talvesta tuli ensimmäinen, kun harjoittelin oikein kunnolla lajia. Tietenkin siinä oli sekin hyvä puoli, että pääsi välillä pois intistä.

Intti loppui keväällä ja kaudella 1986 olin miesten mestaruussarjan mukana, pääsin pelaamaankin muutamia otteluita. Tuohon aikaan jokerisääntö oli sellainen, että yhtä jokeria sai käyttää aina yhdessä sisävuorossa, ja jos jokeri laitettiin lyömään esimerkiksi numeron 5 eteen, numero 5 ei saanut lyödä. Oli se kieltämättä vähän koomista, että kun joku jokereista napattiin lyömään, kaksi muuta saivat laittaa verkkaria päälle ja odotella, pääsisikö sitten seuraavassa sisävuorossa. Tuosta kaudesta on jotain tilastomerkintöjäkin, mutta huvittavinta niissä on, että oma poikani sai omassa superpesisdebyytissään varmaan samat tehot aikaiseksi kuin itse koko kauden aikana. Pojasta on siis polvi parantunut!

Harjoituskauden 1986–1987 harjoittelin vielä miesten mukana, mutta kesällä en mahtunut kokoonpanoon, joten pelasin kauden -87 suomensarjaa. Samana syksynä sain puhelun Loimaalta, jossa kyseltiin kiinnostustani lähteä pelaamaan ykkössarjaa. Ajattelin, että mikä ettei, onhan se korkeampi sarjataso kuin suomari. Kausi -88 ei mennyt ihan putkeen, ja seuraavat kaudet (1988–1991) pelasinkin Porin Pesäkarhuissa jälleen suomensarjaa.

Silloinen tyttöystäväni Frimanin Niina lähti vetämään Pesäkarhuissa tyttöjä 90-luvun alussa, sillä kyseisen tyttöjoukkueen valmentaja oli itse armeijassa. Auttelin Niinaa ja tuurailin aina ajoittain, ja siitä syttyi kipinä valmentamiseen. Mietimme kaverini kanssa, että entä jos alkaisimme valmentamaan tyttöjä ihan kunnolla, ja näin sitten tehtiin. Tytöt olivat pirun innokkaita ja innokkaasti kaikessa mukana. Seinäjoen leirillä vuonna 1991 sarjajärjestelmä oli lievästi sanottuna huono, sillä ensimmäisen ottelun lopputulos määritti sen, pelasiko sijoista 1–8 vai 9–16. Meidän ensimmäinen ottelumme vastus ei ollut enempää eikä vähempää kuin Lapuan Virkiä, ja hävisimme juoksulla kyseisen ottelun ja sen jälkeen korkein mahdollinen sijoitus olikin enää yhdeksäs. En muista ihan tarkkoja lukuja, mutta jos valehtelen vain vähän niin loppuleirin aikana päästimme kentästämme noin 20 juoksua ja taoimme mailojen varressa 250 juoksua. Sen verran kyseisestä järjestelmästä tuli leirin jälkeen kritiikkiä, ettei sellaista tullut enää seuraavalle leirille. Tarina ei tietenkään kerro, olisiko meillä ollut saumat esimerkiksi mitaleille, mutta olen varma, että sijoitus olisi ollut parempi kuin 9.

Kyseiseltä leiriltä muistan elävästi yhden kuriositeetin. Tahkon C-tytöt pelasivat muistaakseni mitaliottelussa, jota olimme katsomassa, ja Tschesmenskin Mirkka (o.s. Oinonen) pelasi tuolloin Tahkon kopparina. Vastustaja löi lähes ottamattoman lyönnin kolmosjatkeelle mutta niin vain Mirkka haki pallon syöksyen kopiksi. Tyttöjen peleissä harvemmin näki syöksykoppeja, ja kun sen näin, olin ihan että ”oho”. Se on jäänyt ikuisesti mieleen, se oli hieno suoritus.

1991 kauden jälkeen muutimme takaisin Hyvinkäälle, ja lähdin pelaamaan vielä Lammille suomisarjaa. Kevättalven aikana selvisi, että Peltosen Tuula, joka oli vetänyt telluja iät ja ajat, hyppäisi pois E-tyttöjoukkueesta, joten yllätys yllätys, kesällä 1992 olimme Niinan kanssa vetämässä kyseistä joukkuetta, ja siitä valmennusurani lähti kunnolla liikkeelle.

Vuoden 1993 tenavaleiriltä Seinäjoelta oli kotiin tuomisina hopeiset mitalit, ja jo toistamiseen urallani olleen loppuottelun tulos kismittää edelleen. Hävisimme ehkä juoksulla tai kahdella Alajärvelle, ja vaikka tiedän, että leireillä tuomaritaso vaihtelee eikä sitä saa syyttää, niin väitän silti, että tuomarivirheellä meiltä vietiin mahdollisuus voittaa se peli. Kuitenkin tuo leiri ja mitali osoitti sen, ettemme valmentaneet tyttöjä ihan päin mäntyä.

1981 ja -82-syntyneiden tyttöjen kanssa nousimme aina B-tyttöihin asti. Tyttöjen ja poikien superpesis alkoi vuonna 1996, ja kun B-tytöt olivat saaneet paikan sekä tyttöjen superista, että pelanneet nousun ykkössarjaan, lankesi itselleni tyttöjen superin pelinjohtopesti. Samoihin aikoihin Tahko alkoi panostamaan naisten joukkueeseen, ja seurauksena oli, että meillä oli ajoittain jopa D-tyttöjä pelaamassa tyttöjen superpesistä. Kun vastassa oli muun muassa sellaiset joukkueet kuin Loimaa ja Seinäjoki, jotka samoilla tyttöjoukkueilla taistelivat noususta superpesikseen, tuli sinä kesänä muutaman kerran mieleen, että olemme mopolla moottoritiellä. Kuitenkin se kesä hoidettiin kunnialla, ja muutenkin seuraavat kaudet. Vuonna 2000 olin naisten ykköspesiksen pelinjohtajana, ja se oli hienoa, sillä suurin osa pelaajista oli niitä samoja E-tyttöjä, joiden kanssa olimme lähteneet liikkeelle. Jäimme sarjassa toiseksi viimeiseksi, mutta jälkeenpäin ottelutuloksia katsoessa on myönnettävä, että pelasimme ihan hyvän kesän, ja kahdestakymmenestä ottelusta kymmenessä olimme aina pisteillä. Viimeinen rutistus sitten vain uupui, jotta olisimme kääntäneet otteluita enemmän voitoiksi. Muistaakseni uusintakarsintaottelu pelattiin puolueettomalla kentällä, ja voitimme ottelun, eli sarjapaikka olisi säilynyt. Valitettavasti kuitenkin samana syksynä Tahkosta ilmoitettiin, että naisten ykkönen loppuu. Nyt kun ajattelee, niin aika paljon on Tahkon naiset nousseet kahdenkymmenen vuoden aikana, ja olen miettinyt, että jos esimerkiksi kaudelle 2002 ei olisi saatu kasaan edes naisten maakuntasarjaa, niin mitähän olisi tapahtunut ja miten se olisi vaikuttanut uuteen nousuun. Täytyy nostaa hattua niille pelaajille, jotka lähtivät ykkösestä luopumisen jälkeen maakista pelaamaan. Siihen päättyi valmennushommani naisten puolella.

80- ja 90-lukujen taitteessa olin käynyt urheiluhierojakurssin, ja Tahkon miehiä oli käynyt minulla hierottavana. 2000-luvun taitteen Tahkon silloinen fysioterapeutti ei päässyt joihinkin peleihin mukaan, joten olin aina välillä mukana tuuraamassa. Kausi 2000 oli ensimmäinen kausi, kun lähdin miesten superin mukaan hieroja/fysioterapeutti -tittelillä. Täytyy sanoa, että se oli antoista aikaa kun sai ihan läheltä seurata huippupesäpalloa ja -pelaajia, ja koska en omalla urallani kovinkaan paljoa pelannut pääsarjatasolla, niin en myöskään saanut kunniaa nähdä ja tutustua eri pesiskaupunkeihin. Miesten joukkueen mukana oleminen antoi siihen mahdollisuuden ja silloin pääsi kiertämään mm. Sotkamoa, Oulua, Pattijokea, Vimpeliä ja muita paikkakuntia, ja nähdä jokaisen paikan innostus pesäpalloon.

Kaudesta 2004 tuli osaltani kuuluisan mieleenpainuva, sillä pelasin tuolloin ensimmäisen superpesisotteluni. Tilanne oli se, että olimme lähdössä Sotkamoon pelaamaan. Lauantaina ennen lähtöä joukkueella oli valmistavat harjoitukset, jossa seurattiin silloisen pelaajan Olli-Jussi Makkosen polven kuntoa. Jos hän ei pystyisi pelaamaan, ehtisimme saamaan hänen tilalleen tuuraajan. Treenit menivät hyvin, joten ei muuta kuin jätkät bussiin ja menoksi. Sinä kesänä lätkyttelin maakuntasarjassa, ja pakatessani omaa kassiani ajattelin, että tarvitsen räpylää, sillä aamuharjoituksissa Siilinjärvellä tarvitaan pallopoikaa, en siis ottanut sitä kassista pois. Kassissa oli myös valmiina piikkarit, ja ajattelin, etten jaksa niitäkään ottaa pois sillä oma peli olisi taas pian. Matkaan lähdettiin, ja aamulla menimme mantun monttuun treenaamaan. Hyvä kun olimme saaneet harjoituksia edes alkuun niin OJ tuli sanomaan, ettei hän pysty polvensa kanssa pelaamaan. Treenin päätyttyä kävelimme pelinjohtaja Virtasen Pasin kanssa takaisin hotellille syömään, ja Ilari sitten totesi ”noni Aikka, sä oot sitten tänään numero 12”. Katsoin häntä nauraen, ja totesin, että hyvän vitsin heitti, mutta kun Pasi ei nauranut, niin oli pakko kysyä että ”ihan oikeasti?”. Niin siinä sitten kävi, että kun menimme alakertaan ja fläppitaululle iskettiin kokoonpano, nimeni oli alimmaisena. Muut jätkät naureskelivat, että nyt on kaikkien aikojen comeback, viimeksi pääsarjatasolla vuonna 1986 ja nyt heti perään vuonna 2004. Olihan se koomista. Ensimmäisten naurujen jälkeen joku kysyi, että mahtuukohan ne OJ:n piikkarit, ja siinä hieman vaikeana totesin että saattaa sellaiset olla matkassa mukana. Siitä se riemu repesi, ja ilmoille nousi toteamuksia kuten ”montako vuotta sä oot odottanut tätä paikkaa”, ”huoltajalla piikkarit aina kassissa mukana, että pääsiskö nyt pelaamaan” jne.

Esko Rinne ja Rauno Haukka

Ei siinä sitten mitään, Sotkamoon mentiin ja pelattiin. Sää oli varmaan aika samanlainen kuin tälläkin viikolla on ollut, lämpötila huiteli +10 asteessa ja kylmä oli. Tehtäväni oli olla kahdestoista pelaaja kaarella. Peltosen Marko oli myös jokerina, ja hän oli ensimmäisellä jaksolla purkamassa ajolähtötilannetta. Hänen lyöntivuoronsa jälkeen ajo jatkui, ja minut laitettiin viimeisenä lyöjänä mailan varteen. Peliurani bravuuri oli viistomaila kolmosluukkuun, ja ajattelin, että kyllähän se puree täälläkin. Ensimmäinen lyönti oli oikein mummonloikka 3-pesään. Rautiaisen Timo mailassa sanoi, että lyö tuosta tapin yli, ja tein kuten sanottiin. Rautsi veti mailan alas heti kun lyönti lähti, ja vaikka lyönti oli loistava, koppari Roope Korhonen teki ilmiömäisen suorituksen ja etenijämme paloi puoli metriä kotipesään. Toisella jaksolla minut muistaakseni vaihdettiin jakson loppupuolella numerolle, on pitänyt tätä varmistella Virtaselta. Rautiainen pääsi ykköselle ja olin seuraava lyöjä. Ajatuksena oli, että ensimmäisellä kokeilen ja toisella nostan ylös. Pienellä rannekäännöllä löin oikein mallikkaan lyönnin siepparin jaloista, ja koska keli oli huono, kopparit katselivat vain toisiaan ja miettivät, minne pallo meni. Lyönti olisi saattanut olla kunnari, jos se olisi osunut yhtään paremmin, mutta valitettavasti räkäosuma vieritti palloa vain sen verran, että aikaiseksi tuli yksi pesänvälivaihto. Jos siitä vuodesta ei muuta jäänyt historian kirjoihin, niin ainakin olin sinä kesänä miesten superin vanhin pelaaja!

Muutama vuosi tuli reissattua Tahkon mukana, kunnes vuonna 2007 tuli kaikkien aikojen kesä. Jokainen varmasti muistaa, mitä syksyllä tapahtui, ja sitä on monesti muisteltu. Itselleni ja varmasti myös kaikille muille mukana olleille erityisesti viimeinen välieräottelu Nurmossa on jäänyt mieleen. Ratkaiseva välieräottelu pelattiin torstaina, ja lauantaina alkoi finaalisarja Sotkamossa. Me olimme sen verran itsevarmoja, että meillä oli kaikki kamat valmiina, jotta pystyisimme jatkamaan suoraan Nurmosta Sotkamoon. Ei ollut epäselvyyttäkään siitä, ettemmekö olisi hoidelleet Nurmoa, vaikka sanoisinkin, että olimme altavastaajia heitä vastaan ainakin, jos ajatteli lähtökohtia. Se ottelu oli Simo Eerikäisen show, ja se fiilis, mikä jokaisella oli pelin jälkeen, kun jätkät olivat selvittäneet tiensä loppuotteluun, sitä ei pysty edes sanoin kuvaamaan. Nurmon piti olla kovempi, mutta me olimme vielä parempia.

Suomenmestarit 2007!

Itse en päässyt ensimmäiseen finaaliotteluun Sotkamoon, sillä samana päivänä oli vaimoni siskon häät. Meinasimme myöhästyä niistä, sillä ottelu oli pakko katsoa tv:stä loppuun ennen lähtöä. Ensimmäinen jakso hävittiin, mutta toisella jaksolla joukkue nousi tasoihin, ja se loi sellaisen tunteen, että me hoidamme tämä. Niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävi. Toisessa finaalisarjan ottelussa Hyvinkäällä annoimme Sotkamolle kunnolla kuonoon, ja kolmas ottelu Sotkamossa jäikin todella hyvin mieleen. Olimme Meriläisen Markuksen kanssa pukukoppien takana katsomassa Hiukan rantaa, ja enää en muista kuka SoJy:n pelaajista se oli, mutta joku tuli Aatulta kysymään, että onko hän kokoonpanossa. Aatun vastattua, miksei olisi, kaveri totesi ”hyvä, tiedetään sitten kenelle lyödään”. Aatu otti siitä niin paljon virtaa itseensä, että pelasi sekä aivan jäätävän ulkopelin että ylipäätään koko ottelun. Myöhemmin olemme miettineet, että hyvä kun kävivät ärsyttämässä pikkuisen väärää miestä.

Viimeinen ja ratkaiseva ottelu pelattiin Hyvinkäällä. Se, mitä moni ei nähnyt katsomoon asti oli esimerkiksi se, kuinka aloitusyhdeksiköstä oli teipattuna kuusi pelaajaa. Muutama taisi olla ihan varmuuden vuoksi, mutta esimerkiksi yhden pelaajan nivunen oli niin sökö, että peli olisi jäänyt ilman teippausta pelaamatta. Olen Rautiaisen Timoa aina jaksanut kiittää siitä, että hänen pelatessaan Hyvinkäällä myös hän taisteli nivusensa kanssa. Jokainen tietää, kuinka vaikea on löytää oikeanlaista teippausta niinkin vaikealle alueelle kuin nivuseen, ja Rautiaisen kanssa me löysimme sen. Onneksi niin, sillä siitä oli apua myös viimeisessä finaaliottelussa vuonna 2007.

Vuosi 2007 oli kaiken kaikkiaan käänteentekevä. Olin jo pidemmän aikaa miettinyt, että teenkö hierontahommia eläkeikääni saakka, ja muita kuvioita oli alkanut tulla mieleen. Loppukesän aikana hain konduktöörikurssille, ja pääsin sisään. Mestaruuden voitettua ajattelin, että ehkä minäkin voin lopettaa taustahommat huipulla. Kun vielä perheeseemme iski kaksi suurta menetystä loppuvuoden aikana, oma äitini menehtyi marraskuussa ja vaimoni äiti kuukautta myöhemmin, se oli murheen murtama syksy eikä pesäpallo pyörinyt enää millään tavalla mielessä.

Kuitenkin kun talvella 2008 ruvettiin Tahkoon kasaamaan F-poikia, Moilasen Janika tarvitsi apukäsiä valmennukseen. Minua pyydettiin ensimmäisenä mukaan ja lupauduin avuiksi. Muistan elävästi pohjoispuiston ensimmäiset treenit, salissa oli yli 20 poikaa ja aloitimme heittelyn seinään. Järkytyin, sillä muistan ajatelleeni, onko näistä pojista kukaan heittänyt koskaan mitään aiemmin. Muutama osasi ihan kohtuullisesti heittää, mutta loput heittivät huonommin kuin tellut vuonna kirves ja miekka. Mukana kuitenkin touhuttiin vuosien varrella enemmän tai vähemmän oman pojan joukkueessa, mutta enemmänkin vanhemman ”kuskaa, kannusta ja kustanna” -mentaliteetilla.

Kunnes sitten C-poikien noustessa B:hen Leväsen Jari päätti jättäytyä 1999–2000-syntyneiden poikien valmennuksesta, ja uutta pelinjohtajaa metsästettiin kissojen ja koirien kanssa. Kevättalveen mennessä ei ollut löytynyt ketään ja Rantatorikan Miika tuli sanomaan, että koko homma lävähtää käsiin, jos porukkaan ei saada pelinjohtajaa. Hyppäsin sitten hänen pyynnöstään kaudelle 2017 B-poikien pelinjohtajaksi ja samalla porukalla pelasimme suomensarjaa, tosin siellä toimin Waltteri Haapalan apuna kakkospelinjohtajana. Samaiselta kesältä on myös itsellä tilastomerkintöjä suomarista, sillä meillä oli ajoittain vaikeuksia saada porukkaa kasaan, joten B-poikien mukana reissaamisen lisäksi tuli myös pelailtua. B-pojissa pääsimme aina puolivälieriin asti, kunnes vastaan tuli Sotkamo lukkarinaan tuntematon suuruus Kalle-Tapio Huusko. Kahdesti hävisimme, ja kausi oli siinä.

Kaudelle 2018 B-pojat saivat vetäjikseen Helinin Laurin ja Kalmarin Hannun, ja itse tipahdin valmentaja/huoltaja-akselille. Late ja Kaltsi toivat joukkueeseen ihan uudet tuulet. Levänen oli aikanaan luonut hyvät pohjat ja tuonut jo ammattimaisuutta tekemiseen, mutta nyt mentiin vielä astetta eteenpäin. Pojat eivät olleet enää vain pesisjoukkue vaan urheilijoita. Harmillisesti syksyllä välierissä loppuotteluhaaveet kaatoi Kouvola, joten pronssiottelussa vastaan asettui Oulu. Loppuottelupaikan menettäminen tietenkin vähän harmitti, sillä siellä olisi vastassa ollut SMJ, joka oli kesällä jo voitettu, mutta kun välierässä ei pää kestänyt, niin sitä oli turha sen kauempaa harmitella.

Ensimmäinen pronssiottelu pelattiin Oulussa, ja koska emme saaneet kahta bussikuskia matkaan mukaan, jouduimme matkustamaan junalla. Huono tuuri iski Kokkola-Oulu-välillä, sillä ratatöiden takia meidän piti matkustaa viimeiset kaksi tuntia bussilla, joka oli aivan täynnä. Pojilla taisi jäädä pää ja jalat bussiin, ja ensimmäinen taisto hävittiin. Lähdimme heti pelin jälkeen yöjunalla kotiin, ja pojille oli varattu makuuhytit, jotta he pääsivät heti ruokailun ja suihkun jälkeen nukkumaan – seuraava peli pelattaisiin jo seuraavana päivänä klo 14. Se oli järkevä ratkaisu, sillä Oulun pojat taas olivat lähteneet aamuyöllä neljän viiden aikoihin ajamaan, ja kaikki voivat arvata, miten pelissä kävi.

Viikon päästä matkustimme uudelleen Ouluun. Jätkät pelasivat aivan todella hienon pelin, ja väitän, että sillä pelillä olisi voitettu mikä tahansa B-poikajoukkue. Pojat voittivat pronssia, ja täytyy sanoa, että jos lasken oman urani jokaisen menestyksen hetken, niin tuo voitto on top3:ssa. Pelin jälkeen kuvasimme Aleksanterin ja Nooan, poikani ja Tainan pojan, meikäläisen pojat siinä vierekkäin. Se ei unohdu koskaan. Tässä vaiheessa voin allekirjoittaa yhden kliseen, eli sen, että pronssi voitetaan. Se sopi kuin nyrkki päähän, ja vaikka emme saavuttaneetkaan aiemmin tavoitteeksi ilmoitettua mestaruutta, pelin jälkeen tuntui kuin joukkue olisi ollut mestari.

Kauden 2018 Tahkon B-poikien voitetun pronssiottelun jälkeen vasemmalta oikealle: Taina Haukka (BP jojo), Aleksanteri Haukka, Nooa Hoikka ja Rauno Haukka.

Olen ylpeä pojista, ja jotain on tehty heidän kanssaan oikein, sillä Aleksanteri taistelee Tahkossa superin paikasta ja Nooa pelasi viime kaudella miesten ykköspesistä Loimaalla. Molempien kaudet olivat haasteita täynnä – Nooa lähti heinäkuussa inttiin, jossa korona on aiheuttanut omat haasteensa, ja harjoittelu vaikeutui. Aleksanteri taas pääsi kesäkuussa armeijasta ja vain pari viikkoa siitä pyöräytti nilkkansa. Kummankin kanssa on paljon puhuttu pesäpallosta, mutta olen yrittänyt olla tyrkyttämättä omia juttujani paitsi sellaisia, joista tiedän, että ne toimivat varmasti. Olen halunnut, että he miettisivät itse. Asenne on molemmilla ollut aina kohdillaan.

Pojilla on ollut todella hyvät valmentajat. Jari Levänen otti pojat reppuselkäänsä D-pojissa, itse kävin sohlaamassa jotain välissä, Kalmari ja Helin jatkoivat B:ssä ja kaiken lisäksi A-pojissa he pääsivät Lehdon Mikin oppiin. Jokainen heistä on tehnyt todella hyvää ja arvokasta työtä.

Kausi 2019 meni omalta osaltani täysin katsomossa, mitä nyt tein pikku talkoohommaa miesten superin peleissä vipissä. Sen verran on jo vettä Vantaassa virrannut, ettei löydy enää virtaa vetämiseen. Kun ikää tulee, haluaa enemmän vain katsoa pelejä. Mutta jotta ura ei ihan täysin pesiksestä erkaannu, olen tänä kesänä käynyt kuuluttamassa B-poikien pelejä. En vielä osaa sanoa aukeaako siitä jälleen uusi ura, mutta nyt on ainakin jo ensi kesäksi lupauduttu samaan hommaan.

Alkuperäisenä tahkolaisena mieleenpainuvimmat muistot ovat 70–80-luvun mestaruudet ja erityisesti ensimmäinen mestaruus vuonna 1979. Olen 13–14-vuotiaana saanut olla paikan päällä katsomassa kyseistä ottelua, joka toi Tahkolle ensimmäisen kultamitalin, ja olihan se nyt jotain. Jos se oli oikein pesiksen herkkuhetki, toinen ääripää oli Koistisen Topin muisto-ottelu. Tippa tulee vieläkin linssiin, sitä ei koskaan unohda.

Omina aktiivivuosinani eniten seuratoiminnassa ärsytti se, että jossain vaiheessa jokaisesta joukkueesta tuli oma tulosyksikkönsä. Tahkossa oli aikanaan todella hyvä yhteishenki ja yhteen puhaltamisen kulttuuri, hommat olivat hanskassa ja tekijöitä löytyi aina, ja sitten se katosi tai annettiin kadota. Onneksi nyt mm. seuran työntekijät ovat saaneet kurssia muutettua jälleen parempaan, varsinkin Miika Rantatorikka on tehnyt ison työn, kun lähti nollasta muutama vuosi sitten liikkeelle. Tahkolaisuudesta on pidettävä kiinni ja sitä on arvostettava, sillä meillä on hienot perinteet, joita vaalia!

Rauno Haukka on yksi niistä monesta tahkolaisesta, joka on tehnyt pitkän uran hyvinkääläisen pesäpallon parissa. Liian harvoin näitä tekijöitä ja osaajia kiitetään siitä valtavasta panoksesta, jota heidän pyyteetön työ on seuralle vuosien saatossa antanut. Hyvinkään Tahkon kasvatti on pelannut pesäpalloa usealla eri vuosikymmenellä, valmentanut niin poika- kuin tyttöjunioreitakin, toiminut pääsarjatason joukkueiden taustoissa, tehnyt arvokasta talkootyötä ja edelleen hän on tuttu näky pesäpallokatsomossa. Haluamme seurana lämpimästi kiittää Raunoa kaikesta seuran ja lasten ja nuorten eteen tehdystä työstä sekä tästä haastattelusta, ja toivomme lämpimästi, että kuulemme häntä kuuluttajana vielä pitkään!