”Kiitos Tahkolle mahdollisuudesta kertoa omalta osaltani muutamia muistikuvia vuodesta 1996. Olisin voinut valita suhteellisen monesta vuodesta, jotka olen saanut olla mukana tässä perinteikkäässä ja vahvassa seurassa. Päädyin tähän vuoteen, koska kausi oli rookiekauteni pelinjohtajana superpesiksessä.
Olen syntynyt Ulvilassa, jossa pesäpallo oli lapsuudessani ykkösjuttu. Kasvattajaseurani on siis perinteinen UP-V. Meillä oli kova joukkue ikäluokissa -63 ja -64. Leireiltä voitimme monia mitaleja ja kruununa oli C-poikien SM-kulta vuodelta 1978. Joukkueessa pelasi myös toinenkin Tahkoa edustanut pelaaja, Raimo Bragge. Pelasin myös kiekkoa Porin Ässissä, jolta ajalta on myös muistona C-poikien SM-pronssi. Pelasin KaMassa kolme kautta, jolloin pelasin ensimmäiset sen aikaiset superin pelini. Siirryin 1985 Tahkon riveihin ja se päätös on ollut yksi oman elämäni parhaita. Siitä huolimatta, vaikka elin elämäni ensimmäiset 20 vuotta Satakunnassa, miellän itseni nykyään täysin hyvinkääläiseksi. Peliurani loputtua jo alle kolmekymppisenä, seuran silloiset johtohahmot Aulis Paski ja Ilkka Musto alkoivat houkutella minua pelinjohtohommiin. Kaudella 1995 vastuullani oli Tahkon farmijoukkue Hämeenlinnan Paukun suomensarjajoukkue ja sen lisäksi olin Auliksen kakkosena superissa.
KAUSI 1996
Pelaajistosta oli lopettanut kaksi Tahkolegendaa: Asko Laine ja Esa Honkalehto. Uusina ulkopuolelta hankittiin Sami ”Sämpy” Joukainen ja Jussi Nieminen. Lisäksi edustukseen nousi yhden Tahkon kultaisen junioriluokan edustajat, mm. Antti Vihtkari ja Rantatorikan veljekset Antti ja Timo.
Pelinjohtoon sain vierelleni Hannu ”Kaltsi” Kalmarin, joka vastasi myös valmennuksesta. Me olimme alusta asti melko täydellinen työpari. Motivaatio ja into oli kyllä huipussaan. Mielestäni toimme paljon uutta, voisin jopa sanoa koko pesiksen taktiseen ajatteluun ja tekemiseen. Hyvä organisaatio vaatii myös huippuhuoltajat, jotta homma toimii aina täysillä. Heitä ei oikeastaan koskaan huomioida tarpeeksi, mutta ilman heitä koko paletti ei toimisi. Huollosta vastasivat Pekka Hara, nykyään yksi maamme menestyneimmistä musiikki- ja mainosvideoiden ohjaajista, huoltolegenda Timo Tiilola (kuskina cokiksen kulutus 1,5 l/100 km) ja nuori nouseva kyky Tero Lejon. Hierojana ja fyssarina toimi aina sanavalmis Jari Torkkel. Jojoksi saimme hyvän ystäväni ja jo peliuransa lopettaneen Ilkka Anosen. Lääkärinä oli edelleen mukana oleva Kari Hurskainen. Kuten nimilistasta näkyy, monella paikkakunnalla ei tiimimme jokaiselle jäsenelle löytynyt vaihtopenkiltä istumapaikkaa, ja siitä saimmekin monta hyvää kuittia kauden aikana.
Joukkue oli nuorehko, mutta kuitenkin melko kokenut. Lukkarivelhona oli Olli Hartikainen, etukentällä kovat Jukka ”Yrde” Yrjänen ja Kimmo ”Buuse” Pulliainen. Kakkospuolta tilkitsivät taktikko Pasi Vanhatalo ja aina varma sekä mielestäni pahasti aliarvostettu Jouni Eloranta. Kolmospuolella olivat Kiristä tullut Jussi Nieminen, ja yksi kaikkien aikojen pesispelaajista Simo Eerikäinen. Vaikka Simo muistetaan pääasiassa sisäpelin osalta, niin hän oli myös erittäin varma ulkopelaaja. Takana pelasivat Marko ”Mako” Hovi ja jo tuolloin räiskyvä Antti Vihtkari. Jokereina pelasivat sittemmin yhdeksi lyöjäkuninkaaksi noussut Sami ”Sämpy” Joukainen ja nuoret Rantatorikan pojat.
Runkosarja sujui osaltamme melko hyvin – tuloksena oli neljäs sija juoksuerolla 205-109. Tuo luku 109 kertoo pitkälti miksi pärjäsimme, sillä ulkopelimme oli erittäin hyvää. Sisäpeliimme voi olla myös tyytyväinen, joukkueessa ei ollut monta nopeaa eteneijää, mutta huom. sitäkin enemmän hyviä etenijöitä. Pelasimme paljon yllätysotoilla ja muutenkin sekä rohkeaa että yllätyksellistä sisäpeliä. Pelityylin osalta on pakko mainita yksi TV-peli Sotkamoa vastaan Kaisaniemessä. Toinen jakso päättyi meille 11-0. Jakso oli täydellinen sisäpelin ja tietysti myös nollaulkopelin osalta. Se olikin urani huippuhetki kyseistä joukkuetta vastaan (tuon jälkeen olinkin yleensä vastaanottavana puolena).
Puolivälierissä saimme vastaan Kiteen, jonka hoidimme puhtaasti 3-0. Välierissä vastaa asettui runkosarjan voittaja ja mestarisuosikki Kiri, jonka pelaajalista oli kovaa luettavaa. Avaus vieraissa oli erikonen, juoksuköyhä ottelu. En muista kumpi piti paikkansa: molemmilta loistavaa ulkopeliä vai todella surkeaa sisäpeliä. Voitto kuitenkin meille yhdellä juoksulla, joka sekin taisi tulla harhalla. Toinen ottelu kotona oli meiltä heikko ja Kiri vei sen selkeästi. Kolmas kuuluu taas sarjaan erikoiset matsit. Me pelasimme erittäin hyvän avausjakson ja voitimme, toisen taas vei Kiri tiukasti 14-0. Superissa meidän voiton varmisti Simo loistavalla lyönnillään. Neljäs ottelu oli kotikentällä ja voitolla aukeaisi tie finaaliin. Peli oli melko hermostunutta molemmilta, mutta niin vaan kävi, että Kiri hermoili enemmän ja superissa Mako Hovi toi voittojuoksun. Olimme finaalissa ja vastaan asettui aina kova Sotkamo. Heidän kärkikolmikkonsa kertoo jo jotain voittamisen kulttuurista: Sirviö, Vuorinen ja Hakkarainen, siihen kun lisää Kokon ja Meriläisen, niin meillä oli kova tehtävä edessä. Finaalit oli mahtava elämys, mutta pelillisesti emme vain pärjänneet paremmillemme. Mestaruus meni ansaitusti Sotkamoon voitoin 3-0. Tappiosta huolimatta olin ylpeä joukkueesta, ja varmasti jokaiselle joukkueen jäsenelle ja Pihkalan yleisölle jäi hyvä fiilis kaudesta.
Pelinjohtourani kesti lopulta 13 kauden ajan, joista 10 sain edustaa Tahkoa. Kiitän seuraa, kaikkia joukkueissa mukana olleita ja tietysti Pihkalan yleisöä näistä vuosista.
”Lopuksi haluan toivottaa menestystä niin naisten kuin miestenkin joukkueille kaudelle 2020.”
Terveisin,
ILARI
Pasi ”Ilari” Virtanen on Ulvilan Pesä-Veikkojen kasvatti, joka omalla peliurallaan edusti Tahkoa 7 kautta voittaen kolme pronssia (kaudet: -87, -89 & -90). Pelinjohtourallaan hän johdatti Tahkon miehet hopealle kausina 1996 ja 1999, ja voitti kahdesti vuoden pelinjohtajan tittelin (1996 & 2003).
