Tahko Throwback Thursday & Olli “Härski” Hartikainen

Jo pikkupoikana olen ollut seuraamassa isäni pesäpallopelejä niin koti- kuin vieraskentilläkin. Hänen räpyläänsä ja muita välineitä piti aina päästä rassaamaan, kun hän palasi pelistä kotiin, ja paljon tuli myös kopiteltua yhdessä. Olen ollut vain 3- tai 4-vuotias, kun olen ollut ensimmäistä kertaa mukana pelibussissa vieraspelimatkoilla, ja edelleen muistan jotkin reissut hyvin. Esimerkiksi muistan, kuinka Sotkamo pelasi noususta mestaruussarjaan Haminassa 70-luvun puolivälissä. Paikalle oli saapunut monta bussillista sotkamolaisia kannattajia ja jo tuohon aikaan peleissä oli hyvin tunnelmaa. Tuossa kyseisessä ottelussa erityisen riehakkaaksi tunnelma kävi katsomossa ja osa joutui jopa rauhoittumaan putkaan.


Harrastin nuorena paljon ja monipuolisesti: mäkihyppy, hiihto, yhdistetty, jääkiekko, lentopallo ja mm. yleisurheilu tulivat tutuiksi. Pesäpallossa joukkuetoimintaan taisin liittyä noin yhdeksänvuotiaana. Yhdistetty pysyi mukana aina 13-vuotiaaksi saakka, mutta jossain vaiheessa sitä tulee tehtyä lajivalinta, ja minä valitsin pesäpallon. Kun samaan aikaan pelasi C:tä, B:tä ja A:ta, niin aika oli kortilla, joten melko luonnollisesti sitten muut lajit tippuivat pikkuhiljaa pois arjesta.

Pelasin ulkopelissä pääasiallisesti 3-vahtina ja kopparina, kunnes erääseen peliin lukkarimme loukkaantui. Olin joukkueen lyhin ja pienin, ja pienellä pakottamisella minut sitten laitettiin lukkariksi, koska perussyöttöni olisi kokoni puolesta melko matala. Into lukkaripelaamiseen syttyi tuosta yhdestä pelistä ja siitä eteenpäin vuoteen 1997 olinkin sitten lautasen äärellä. Valmennus ja pelinjohto huomasivat potentiaalini, ja kun itsekin näin, että pystyin pelaamaan sillä paikalla ja ymmärsin, kuinka paljon enemmän peliin pystyi lukkarina vaikuttamaan, kipinä syttyi. Tajusin, että juuri lukkarin tontti voisi olla minun juttuni.


Sotkamo tippui mestaruussarjasta vuonna 1986, ja joukkueessa oli ollut vaihtuvuutta jo edellisellä kaudella. Meidät nuoret nostettiin edustusjoukkueeseen ja siitä eteenpäin se olikin aikamoinen kasvu- ja menestystarina. Pelasin vuosina 1985 ja 1986 suomensarjaa, 1987–1988 nousin monen muun kanssa pelaamaan ykkössarjaa ja kaudelle -89 nousimme pääsarjatasolle. Jo heti ensimmäisellä kaudella olimme yllättävän korkealla ja saavutimme kuudennen sijan, ja seuraavina neljänä kautena voitimme kolmesti suomenmestaruuden ja kerran SM-hopeaa. Se oli aivan uskomatonta, kun oman kylän pojat eli ne samat henkilöt, joiden kanssa oli ollut yhdessä hiekkalaatikolta asti, nousivat niinkin äkkiä huipulle. Me tunsimme toisemme niin hyvin, että jokainen tiesi, mitä toinen kentällä teki ja ajatteli. Joka pelipaikalle oli juuri sopiva pelaaja, ja niin ulko- kuin sisäpelikin natsasi. Oikeastaan kaikki toimi lähes itsestään, yhtä hyvin kuin junan vessa.

Näen menestyksemme avaimena sen, että olimme lähes joka osa-alueella muita joukkueita edellä. Kaikkein suurin harppaus lähti tietenkin valmennuksesta ja pelinjohdosta. Aulis Väisänen ja Tapio Korhonen olivat tuolloin kaiken takana. Lisäksi Iivarisen Matti kävi itseäni aina auttamassa ja neuvomassa, ja häneltä tuli vuosien varrella paljon hyvää oppia. Valmennus, harjoittelu sekä myös uudet pelilliset asiat kuten taka-avulla pelaaminen ja ulkopelimerkit, olivat merkittävässä roolissa menestyksemme takana. Kuitenkin asia, joka myös vaikutti suuresti ja joka auttoi varsinkin itseäni ja omaa pelaamistani aivan valtavasti, oli yleisö. Vastustajat eivät kuulleet väärähuutoja ja kun yleisö sytyttää kentällä olevat pelaajat, on se jotain ihan uskomatonta. Sotkamon Jymy itseasiassa teki juuri Huuto-dokumentin, johon meitä tuolloin mukana olleita haastateltiin vuoden 1990 ensimmäisen mestaruuden osalta. Olen etuoikeutettu, kun sain saavuttaa sen kaiken niin nuorena pelaajana.

Dokumentin voit katsoa tästä

Hyvinkään Tahkoon siirryin kaudelle 1994. Minua oli jo aiemmin kysytty pari vuotta aiemmin pelaamaan muualle, ja silloin sitä ajatusta alkoi pikkuhiljaa työstämään. Silloisen vaimon kanssa puhuttiin paljon siitä, millaiset mahdollisuudet hänellä olisi opiskelu- ja työrintamalla jos muuttaisimme, ja itselleni suurin houkutus oli mahdollisuus päästä kokeilemaan pelaamista ammattilaisena. Lisäksi kun muistelen 80-luvun loppua, pelasimme usein Riihimäellä ja Lohjalla. Pysähdyimme monesti Hyvinkäällä ja kävimme Pihkalassa katsomassa mestaruussarjan pelejä ennen omia otteluitamme, ja jo silloin tuli sellainen tunne, että olisi hienoa päästä joskus pelaamaan kyseisellä kentällä keltaisessa paidassa. Hyvinkäällä oli avara kenttä ja yleisöä kävi paljon. Kun sitten neuvotteluja myöhemmin käytiin ja hyvä sekä menestyksekäs seura Tahko oli kiinnostunut minusta, olin todella otettu. Kun vaimolle sitten avautui opiskelupaikka ja itselleni tarjoutui mahdollisuus ammattilaisuraan, siirryin hyvillä mielin Tahkoon.


Heti ensimmäinen kausi oli mitä parhain. 1994 vuoden joukkue ja se yhteishenki, joka meillä oli – kaikki vain napsahti paikoilleen, olimme sitten kentällä, etelässä tai siviilissä. Tekemisen taso nousi täysin eri tasolle, kun Vanhatalon Pasi saapui Kankaanpäästä ja minä Sotkamosta, ja oli myös hienoa, kuinka paljon meitä kuunneltiin, ja kuinka nopeasti meistä tuli osa joukkuetta. Uutta ja vanhaa yhdistelemällä lopputuloksena oli meidän joukkueemme. Se sai sekä yleisön että pelaajat heräämään ja huomaamaan, että nyt on pitkästä aikaa mahdollisuus näyttää mihin Tahkossa pystytään ja mitä joukkue osaa.

90-luvulla Sotkamo jo tavallaan suunnitteli joitain ulkopelikuvioita, mutta kyllä Vanhatalon Pasi oli ykkösmies siinä hommassa. Hän piirsi paperille päivät ja illat ja varmaan usein työaikanakin suunnitteli erilaisia kuvioita ja mietti niitä, hän jaksoi puuhata niiden parissa. Kun hän sitten saapui paperinipun kanssa harjoituksiin, me lähdimme porukalla kokeilemaan eri kuvioita ja variaatioita. Jokaiselta osa-alueelta oli joku tyyppi mukana (minä lukkarina, etukenttäpelaajat Kimmo ja Jukka ja linjasta Jouni ja Pasi) miettimässä, suunnittelemassa ja harjoittelemassa, ja muistaakseni myös Peltosen Marko oli myöhemmin Pasin mukana näissä jutuissa. Ulkopelin lisäksi myös sisäpelimme kehittyi askeleen verran uuteen suuntaan, sillä aiemmin enemmän läpilyöntijoukkueena tunnettu joukkue alkoi lyömään juoksuja myös vapailla välilyönneillä ja se antoi mahdollisuudet meille ei-voimalyöjille. Ylipäätään harjoittelussa nousi taso, teho ja tempo.

Joukkue oli silloin todella hyvä ja joukkuehengen merkitystä ei voi varmaankaan liikaa korostaa. Kun pelataan mitaleista useampana vuotena peräkkäin, on selvää, että joka osa-alueella tekeminen on ollut laadukasta. Itselleni erityinen ilon hetki oli se, kun tiputimme Sotkamon välierissä vuonna -94, sillä sain näytettyä ja ehkä hieman kuitattuakin, eikä minun tarvinnut kuunnella suunsoittoa. Näin jälkeenpäin on paljon harmittanut se, että hävisimme Oululle saman kauden finaalin. Finaalisarjassa oli vaikka mitä hässäkkää ja mielestäni se olisi voinut kääntyä miten päin tahansa. Kuitenkin olen todella tyytyväinen vaikkei sitä kirkkainta Tahkossa tullutkaan, enkä vaihtaisi päivääkään pois.


Lähes kolme vuotta pelasin ammattilaisena, ja vuonna 1996 aloitin työt Koneella. Ammattilaisena pesäpallon pelaaminen oli ainutlaatuista tuolloin, ja taitaisi se olla sitä tänäkin päivänä. Useat pelaajat pystyvät toki kesäisin keskittymään vain pelaamiseen ja olemaan näin puoliammattilaisia. Olen hyvin iloinen, että sain kokea sen.

Ura alkoi olemaan ehtoopuolella 90-luvun lopulla, ja kun alkoi näyttää siltä, etten enää mahtuisi joukkueeseen, halusin kuitenkin pysyä rakkaan lajin parissa. Kun minua kysyttiin valmennuspuolelle, nostin heti käden pystyyn ja olin valmis lähtemään sille puolelle mukaan. Kaudelle -98 olin jo siirtynyt valmentajaksi, mutta kun joukkue oli hävinnyt alkukaudesta viisi ensimmäistä otteluaan, sain kutsun jokeripaitaan ja palasin kentälle +1 asteisessa säässä hirveässä räntäsateessa Raahessa. Sen jälkeen pelasinkin vielä joitain superpesisotteluita.

Kaudet -98–99 toimin valmentajana. Kun Virtasen Pasi sitten lähti muualle pelinjohtamaan, minua kysyttiin hänen tilalleen. Taisin kaksi sekuntia asiaa miettiä, ja kaudet 2001–2003 toimin Tahkossa viuhkan varressa. Bussikuskina, joukkueenjohtajana tai huoltajana en ole pesiksen parissa vielä ollut, mutta kaikki muut roolit ovat tulleet tutuksi.

Pelinjohtovuosiltani on jäänyt mieleen kauden 2003 jatkopelit Raahea vastaan. Tuolloin superpesiksessä pelattiin ensimmäistä ja myös viimeistä kertaa paras seitsemästä sarja ylemmissä pudotuspeleissä. Johdimme ottelusarjaa jo 3–0, mutta loppujen lopuksi Pattijoki vei sarjan 3-4. Se kyllä kaivelee vieläkin. Onneksi kuitenkin kokonaisuudessaan siitä kaudesta jäi hyvä mieli.


Pelaajana olin räiskyvä suunsoittaja, joka tuuletti paljon. Pelinjohtajana olinkin sitten peilikuva: rauhallinen, melko hiljainen ja kannustava. Räiskyvä luonne näkyi lähinnä siinä, että vastustaja ei tiennyt koska merkki oli päällä, viuhkan varressa pelillisesti osasin yllättää. Toki jos pelissä tuli polemiikkia tai jos oman joukkueen peli ei kulkenut, niin sain myös suuni auki ja osasin antaa palautetta tarpeen mukaan. Ajattelin kuitenkin ennen kaikkea joukkuetta. En halunnut sekoittaa peliä sillä, että pitäisin itse koko ajan älämölöä, vaan halusin antaa pelaajille rauhan, johtaisin peliä parhaani mukaan vinkkejä antaen. Koin sen hyvänä ja toimivana ratkaisuna.


Halusin myös aina olla esikuvana nuoremmille, näyttää ja auttaa heitä mahdollisuuksien mukaan. Olin jo pelaajana harjoituksissa opettamassa, ja lukkarikoulujakin tuli pidettyä. Viimeksi vuonna 2003 olen ollut superpesisjoukkueen mukana, ja nyt jälleen kaudella 2020 Kalle-Tapio Huuskoa jonkin verran auttamassa lukkaritouhuissa. Innostuin, kun hän soitti ja kysyi, lähtisinkö jeesaamaan, ja nyt olemme viestitelleet, soitelleet, käyneet syömässä ja kahvilla ja harjoitelleet lautasen ääressä. Kokonaisuudessaan Tahkon miesten kausi on ollut mielestäni pienoinen pettymys, sillä oletin, että joukkue olisi ollut tässä vaiheessa korkeammalla. Tietenkin loukkaantumisia on ollut ja parasta kokoonpanoa on haettu, ja ne vaikuttavat peliin. Kuitenkin positiivista on se, että kuten jokaisen joukkueen tavoite on, Tahko on parantanut peliään loppukautta kohti mentäessä. Uskon, että he selviävät kahdeksan parhaan joukkoon, ja sen jälkeen kaikki on mahdollista. Hyvänä päivänä he voivat voittaa kenet tahansa, aivan kuten huonona päivänä hävitä kenelle tahansa. Tahkolla on käsissään hyvä, nuori ja kehittyvä joukkue, ja toivon todella, että se pidetään kasassa. Sanoisin, että 1-3 vuoden päästä voi olla aikamoisia juhlahulinoita, jos kaikki menee hyvin, ja se on hyvä tulevaisuuden näkymä.

Ihmiset marisevat ja kitisevät paljon siitä, kuinka ottelutapahtuma saattaa kestää liian pitkään. En ole ymmärtänyt sitä saati pitänyt otteluiden kestoa liian pitkänä, sillä kun lippu on maksettu, niin hyvin siellä kentällä viihtyy 3-4 tuntia kioskimyynnin tuotteita nauttien, ainakin itse olen viihtynyt. Hyvä kehityssuunta on omalla tavalla ollut se, että lyöjiä saa jättää rajattomasti välistä, sillä turhat kopinnostot ovat jääneet pois. Kritisoin kuitenkin sitä, että pelissä voi olla pelaaja tai pelaajia, joilla ei ole mitään roolia sisäpelissä. Itse en olisi pitkään pelannut, jos olisin päässyt lyömään vain kerran pari ottelun aikana. Mielestäni tällainen kehityssuunta tappaa myös harrastajamääriä, sillä trendi on ajoittain nähtävissä jo juniorisarjoissa. Kyllä C:hen saakka pitäisi olla niin, että kaikki pelaavat ja osallistuvat, jotta mahdollisimman moni haluaisi harrastaa. Toivoisin, että joku keksisi hyvän jipon, jolla jokainen pelaaja saisi mahdollisuuden osallistua myös sisäpeliin ilman, että tarvitsee palata kopittamiseen. Toinen kehityskohde liittyy pelaajien parantuneeseen fysiikkaan, erityisesti etenijöiden juoksunopeuksiin. Pesänvälit alkavat olla jo melko lyhyet joidenkin pelaajien etenemis- ja juoksutaidoille, ja tuntuu, että lukkarin pelaaminen alkaa menemään enemmän ja enemmän siihen suuntaan, että keskitytään takatilannepelaamiseen. Vaikka pesäpallo onkin muuttunut omista pelivuosista paljon (pelaajien fysiikka ja nopeus ovat parantuneet, jaksopeli muutti pelaamista, välineet ovat kehittyneet ja lyöntinopeudetkin ovat kasvaneet yli 30 km/h), peli on edelleen taktinen älypeli: ne pärjäävät, joilla pääkoppa pelaa.

Harrastepesiksen kultajoukkue vuodelta 2005.


Hienointa, jota olen pesäpallosta saanut menestyksen lisäksi, ovat ihmiset. Edelleen ajoittain kylillä kävellessä ihmiset tunnistavat ja kyselevät kuulumisia, mikä on aika uskomatonta, kun oman uran päättymisestä alkaa olemaan 20 vuotta. Sen lisäksi olemme käyneet vuodesta 2005 saakka harrastepesisporukan mukana vuosittain pelaamassa, ja vaikka itse en ole pystynyt moneen vuoteen pelaamaan, niin on kiva nähdä vanhoja pelikavereita joka kesä. Meillä on myös noin 10 hengen pesiseläkeläisryhmä, jonka kanssa tapaamme 2-4 kertaa vuodessa, ja olemme kokoontuneet vuodesta 2007 lähtien. On mukavaa, että edelleen tulee siis oltua pesäpallossa mukana monella tapaa ja otteluiden seuraamisen lisäksi pääsee vaihtamaan pesisväen kanssa kuulumisia.

Haluan kiittää Tahkon osalta kaikkia, jotka ovat urani aikana seurassa ja joukkueissa vaikuttaneet. Olen saanut uusia, pysyviä, todella hyviä ystävyyssuhteita ja kaveruuksia. Monet asiat eivät tule koskaan unohtumaan ja haluan kiittää jokaista, jonka kanssa olen ollut tekemisissä. Suuren suuri kiitos.

Olli ”Härski” Hartikainen

Olli (oikealta nimeltään Juha Olavi) Hartikainen on Sotkamosta kotoisin oleva entinen pesäpalloilija. Hän on yksi harvoista, joka on upealla urallaan pystynyt pelaamaan pesäpalloammattilaisena useamman kauden ajan. Lukkarin tontilta muistettava räiskyvä pelaaja, ja pelinjohtajana rauhallinen johtaja voitti urallaan paljon: 3 suomenmestaruutta (SoJy kaudet 1990, 1992 ja 1993), kolme hopeaa (SoJy 1991, Tahko 1994 & 1996) ja pelinjohtajana SM-pronssia Tahkossa vuonna 2002. Hän pelasi 6 Itä-Länsiottelua, kolmesti liitto-lehdistö-otteluissa ja kolmesti hänet on valittu vuoden lukkariksi (1990, 1992 ja 1993) sekä vuoden pesäpalloilijaksi hänet valittiin kauden 1993 päätteeksi. Intohimoinen pesäpallomies nauttii edelleen lajista ja seuraa tarkasti erityisesti nykyisen kotikaupunkinsa Hyvinkään otteita. Kiitos Olli hienoista muistoista ja kaikkea hyvää jatkoon!

Tahko sopimustilanne – Kausi 2021

Hyvinkään Tahkon kausi päättyi tänä vuonna puolivälieriin ja katseet on nyt käännetty kohti seuraavaa vuotta. Uuden kauden joukkueen rakennus on hyvässä vauhdissa. Tahkon sopimustilanne (päivitetty

Lue lisää »

Omat kasvatit jatkavat!

Tahkon Leidien kauden 2021 joukkue rakentuu hyvää vauhtia! Tällä kertaa loistavia uutisia saadaan jatkosopimusten merkeissä, kun Tahkon omat kasvatit, alusta asti Leidi-projektissa mukana olleet Ira

Lue lisää »

Juha Korhonen 40v ja 2v jatkosopimus!

Hyvinkään Tahko ja Juha Korhonen ovat solmineet kahden vuoden jatkosopimuksen Tänään 40 vuotta täyttävä Korhonen on yksi Superpesiksen kaikkien aikojen parhaista pelaajista. Korhonen johtaa Superpesiksen

Lue lisää »

Triplajatkot!

Tahkon Leidien kauden ratkaisupelit ovat käsillä, mutta joukkueessa rakennetaan jo vahvasti tulevaa. Tahko sai kolme tärkeää jatkosopimusta, kun Lotta Vahvelainen, Netta Rummukainen ja Titta Siilin

Lue lisää »

Naisten pudotuspelien katsomojako

Naisten pudotuspeleissä Pihkalassa otetaan käyttöön kaksi 500:n hengen sektoria. Katsomo jaetaan 2-puolen ja 3-puolen sektoreihin, joissa molemmissa on oma sisäänkäyntinsä, kenttämyyntipisteensä sekä WC-tilansa. Erillisiä sektorilippuja

Lue lisää »

Leideille tärkeät jatkosopimukset!

Tahkon Leidit sai kolme tärkeää jatkosopimusta, kun Pauliina Harinen, Laura Kerola ja Anni Heikkilä jatkavat joukkueessa. Kolmikko on ollut tärkeässä roolissa Hyvinkäällä tällä kaudella. Pauliina

Lue lisää »

Emma Heikkilä vuokralle Vesattariin

Tahkon Leidit ja Mynämäen Vesattaret ovat solmineet vuokrasopimuksen koskien Tahkon Emma Heikkilää. Etukentällä ulkopelissä viihtyvä Heikkilä siirtyy ottelukohtaisella sopimuksella pelaamaan Mynämäen riveihin hankkimaan arvokasta superpesiskokemusta

Lue lisää »