Tahko Throwback Thursday & Mirkka Tschesmenski (o.s. Oinonen)

Kaikki alkoi Viertolan korttelipesisjoukkueesta. Ensikosketukseni lajiin oli muistaakseni ensimmäisen luokan jälkeen 80-luvun puolivälissä, jolloin luokkamme tytöt pelasivat kahta lukuun ottamatta jokainen pesäpalloa. Se taisi olla tyttöjen keskuudessa vähän sellainen juttu että ”piti” pelata ja tietenkin kun kaverit jotain harrastavat, siihen lähtevät muutkin helposti mukaan. Hiihdin myös kilpaa aina siihen saakka, kunnes 13-vuotiaana nousin naisten edustusjoukkueen rinkiin mukaan. Ensimmäinen valmentajani oli muuten Frimanin Niina, joten edelleen tänäkin päivänä samoja tuttuja naamoja näkee mm. Pihkalassa!


Tuohon aikaan korttelijoukkueista valittiin pelaajia Tahkon kilpajoukkueisiin, joten toiminta oli kilpailullista alusta asti. Muistaakseni pojilla oli ykkös- ja kakkosjoukkueita, mutta tytöillä taisi olla vain yksi leirille osallistuva joukkue per ikäluokka. Peltosen Tuula valitsi telluihin eli E-tyttöihin pelaajat, ja ensimmäinen leirini oli kotoisasti Hyvinkäällä vuonna 1986.

Tellut eli E-tytöt kaudella 1986.

Ikäluokkani oli alusta asti menestyksekäs. Olen lapsillenikin kertonut, että usein peleissämme löimme heti ensimmäisellä lyöntivuorolla lyöntieron täyteen ja annoimme vastustajan lyödä yhden täyden kierroksen. Piirisarjassa jonkinlaista vastusta antoi Roihu, mutta kyllä leireillä olivat kovimmat pelit. Vuonna 1987 Sotkamon leirillä voitimme molemmat kultaa, sekä tytöt että pojat. Vuonna -88 oli leirit Haapajärvellä (D) ja Ilomantsissa (C) ja vuosi 1989 olikin aikamoinen jättipotti. Voitimme D-tyttöjen mestaruuden Tampereella, Riihimäellä C-tytöissä tuli pronssia ja samana vuonna B-tytöissä voitimme hopeaa. Muistan hyvin Tampereen leirillä palkintojenjakotilaisuudessa, kun tilaisuuden juontaja oli kuullut Tahkon D-tyttöjen ja D-poikien välisestä harjoitusottelusta, jonka me siis voitimme (myös Tahkon D-pojat voittivat tuolla leirillä mestaruuden). Pojat olivat hieman vaikeina ja selityksiäkin kuultiin, mutta juontaja hoiti hommansa hienosti kotiin sanomalla huvittuneille joukkueille yleisöön, että kaikki muutkin joukkueet olisivat siis hävinneet meille. Se on mukava muisto, ja kertoo myös joukkueemme tasosta. Pääsimme joukkueena vielä kahteen hienoon pesiskaupunkiin leireilemään, kun kauden 1990 leiri järjestettiin Raahessa ja 1991 Seinäjoella.

Tahkon menestyksekkäät D-tytöt 80-luvulta.

Kuten yltä voi lukea, olen pelannut juniorina joka kausi vähintään kahdessa, yleensä kolmessa ja välillä jopa neljässä joukkueessa, ja tämän lisäksi hiihdin. Tietenkin liikuimme muutenkin paljon, talvella luisteltiin ja kesällä edustettiin välillä Tahkoa myös yleisurheilussa, erityisesti viestikilpailuissa piirinmestaruuskisoissa. Pienestä asti pelasin takakentällä kopparina, mutta pihapelejä pelatessa kaikki muutkin roolit ja pesäpallon monipuolisuus tulivat tutuksi. Harjoittelin käytännössä aina oman ikäluokkani mukana muutamia erikseen sovittuja harjoituksia lukuun ottamatta, paitsi sitten kun kutsu naisjoukkueeseen tuli. Kun sitten nousin naisten edustusjoukkueeseen, hiihto jäi, ja yllättävän nopeasti (heti samana vuonna 1990) pääsin myös pelaamaan superpesiksen otteluita ikävän sattuman kautta. Tuolloin naisten takakentällä pelannut Miia Huohvanainen (o.s. Heliranta) loukkaantui, joten paikkasin häntä. Muutaman päivän yli neljätoistakesäisenä peli jännitti todella paljon, ja kyllä kokemattomalle pelurille paljon myös lyötiin. Onneksi myös omat vahvuudet olivat sisäpelin osalta kumuralyönnissä, joten annoin aina tilaisuuden tullen takaisin.


Kolme kautta Tahkon naisjoukkueessa opettivat paljon. Lähes kaikki vaihtotilanteen taitolyönnit opin käytännössä vasta siirryttyäni myös sinne pelaamaan, sillä juniorina niitä ei paljoa tarvittu. Ylipäätään superpesis oli kova koulu, joka opetti pelaajaansa, sillä pelit olivat hyvin eritasoisia kuin juniorisarjoissa. Yksi suurimmista eroista oli lukkaripelaaminen, ja vastustajien lukkarit Turpeisen Anun johdolla olivat kyllä todellisia pelinaisia. Joukkueemme pelaaminen oli kaksijakoista – ajoittain hävisimme ihan selkeillä lukemilla mutta sitten taas voitimme sarjataulukossa alapuolella olevia joukkueita isoilla juoksueroilla. Tuntuu siltä, että tuolloin ennen jaksopelin aikaan tasoerot olivat suurempia ja isolukuisia repsahduksia tapahtui herkemmin kuin nykyään.

Olin aina kunnianhimoinen pelaaja ja halusin menestyä sekä viedä omaa peliäni eteenpäin. Kun sitten tuntui, että Tahkossa naiset olivat vähän varjossa eikä joukkueen tulevaisuus näyttäytynyt omiin silmiin mitenkään kovin valoisalta, päätin siirtyä Stigun eli Stig Tainion pelinjohtamaan Vihtiin kaudelle 1993. Se oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, sillä minulla ei ollut ajokorttia, joten hänen kyydissään pääsin harjoituksiin ja peleihin. Joukkue oli voittanut edellisellä kaudella SM-hopeaa ja koko 90-luku seurassa oli ihan mieletöntä aikaa. Oli upea tunne päästä seuraan, jossa oli pesisbuumi päällä ja otteluissa kävi katsojia, jopa yli tuhatpäisiä yleisöjä oli viikonloppuotteluissa ja kakkospuolen fanikatsomo on jäänyt mieleen. Ensimmäinen kausi ViPassa oli myös henkilökohtaisesti hyvä kausi. Olin siirtynyt takakentältä jo Tahkossa ajoittain linjaan 3-vahdiksi ja Vihdissä pelasin tuota paikkaa ennen kuin sitten taas palasin takakentälle. Stigun taktinen ajatus pelistä ja muutenkin peluutus oli askel eteenpäin, ja häneltä opin paljon uutta. Tuon kauden neljännet sijat lyöjä- ja etenijätilastossa eivät ole mitenkään erityisemmin jääneet mieleen, mutta kausi oli kaiken kaikkiaan hyvä.

Loppujen lopuksi viihdyin Vihdissä yhdeksän kautta. Kausina 1993–1999 olimme aina viiden parhaan joukossa, ja jahtasimme kovasti sitä kirkkainta. Tulijoita joukkueeseen oli muualtakin ja kasasimme dream teamia, mutta ei se mestaruuden voittaminen sitten ollutkaan niin helppoa, vaikka kärkikahinoissa pitkään olimmekin jo olleet. Kunnes sitten kaudella 1998 uhkuimme rajatonta itseluottamusta. Vähän jopa liikaakin, sillä jopa pelinjohtajamme Harri Reunanen mainitsi, ettei aina tarvitsisi antaa alkuun niin paljoa siimaa, mitä me annoimme. Meillä ei kuitenkaan ollut hätää – vaikka joukkueet menivät lähes aina alussa johtoon, niin pelaamisessa oli rauha, ja takaa nousimme usein ohi. Emme kuitenkaan olleet mestarisuosikkeja, vaan pelasimme tasaisen kauden. Tasaista vääntöä oli myös jatkopeleissä SiiPen ja Virkiän kanssa, molemmista ottelusarjoista taisimme selvitä vasta neljännen ja toisesta viidennen pelin jälkeen jatkoon. Kun olimme saaneet SiiPen karistettua jaloistamme, hävisimme ensimmäisen finaaliottelun aivan pystyyn Oululle. Ottelu oli TV-peli, ja muistan kuinka kesken pelinkin ajattelin, että kaikki näkevät tämän ja kuinka kauheaa pelimme oli. Myös vastustaja antoi ottelun jälkeen hieman varomattomasti lausuntoja siitä, kuinka finaalisarja on epätasaväkinen ja kuinka ikävää on pelata tällaisia pelejä. Oulun naiset eivät olleet hävinneet vielä yhtäkään kotiotteluaan uudella stadionilla.

Kuitenkin kävi niin, että vaikka hävisimme vieraissa, voitimme kotona. Voitimme myös neljännen ottelun kotona, ja pilasimme selkeästi hyvin pitkälle ajatellut voitonjuhlat Oululta. Joukkue oli varannut myöhemmän lennon Ouluun, ja me lähdimme lähes saman tien ottelusta lentokentälle. Kuljimme sattumalta sellaisella taksilla, johon oli varattu voittoskumpat ja muut heille. Teetettyjä lippiksiäkään he eivät sitten saaneet laittaa päähänsä, ja sanoisin, että he olivat liikaa keskittyneet miettimään jo etukäteen sitä, miten juhlisivat mahdollista mestaruutta.

Viidenteen finaaliotteluun ei seura ollut varautunut. Meidän ottelua pyrittiin siirtämään arkipäivälle maanantaille, sillä samana päivänä kun pelasimme ottelun oli myös miesten superpesiksen finaaliottelu Kaisaniemen Tiikereitä vastaan. Meidän sopimukset eivät kuitenkaan jatkuneet niin pitkälle, joten ottelu pelattiin varhain päivällä. Meille ei ollut koppia kentän läheisyydessä sillä ne olivat varattu miehille, mutta saimme sitten kuitenkin käyttää Tiikereiden koppia. Itse ottelu oli jälleen tasainen ja niin kuin niin monesti käy, ottelut ratkeavat ”roolien vastaisesti”. Itse lyöjänä toin ratkaisujuoksuja ja ne naiset, jotka yleensä vähemmän löivät juoksuja, löivät nyt ratkaisupinnat. Me voitimme kaikesta huolimatta suomenmestaruuden, jota olimme jo pitkään metsästäneet.

Vihdin Pallon suomenmestarit kaudelta 1998. Kuva: Vihdin Uutiset.

Seuraavan kauden pronssi oli pettymys. Talvella harjoituskaudella ei ollut havaittavissa minkäänlaista mestaruuskrapulaa, ja sanoisin, että ihan samanlaiset mahdollisuudet oli tuonakin kautena voittaa mestaruus kuin kaudella 1998. Meistä ei vain ollut sen ottajiksi. Kausina 2000 ja 2001 joukkueessa tehtiin selkeitä nuorennusleikkauksia, ja kaudelle 2002 siirryin Peräseinäjoen Toiveeseen. Ajatuksenani oli, että nyt jos koskaan tahdon johonkin muualle lähteä pelaamaan, se olisi nyt. Muitakin vaihtoehtoja oli, mutta kaudet 2000 ja 2001 joukkuetta luotsannut Risto Ojanperä oli nostanut ammattimaista tekemistä PeTo:ssa, joten päädyin pohjanmaalle. Tuo kausi olisi varmasti ollut henkilökohtaisesti itselleni se kaikkien aikojen kausi alkukauden perusteella, mutta valitettavasti ranteeni murtui ja oikeastaan koko urani ainoa isompi loukkaantuminen tuhosi ne haaveet. Lyöminen ei ylipäätään enää koskaan sen jälkeen palautunut ennalleen. Olin aina ajatellut, että kun lopetan, lopetan sitten oikeasti kokonaan, ja haluan päättää urani hyvään kauteen. Kauteen 2002 lähdettäessä itselläni oli alun perinkin sellainen ajatus, että ainakin tämä yksi kausi vielä ja katsotaan sitten, jatkuuko ura. Tuo kausi oli kuitenkin pettymys, enkä halunnut päättää uraani rikkonaiseen kauteen, joten pelasin viimeisen superpesiskauteni jälleen lähempänä kotia Hämeenlinnan Paukussa. Viimeisestä kaudesta jäikin mukavat muistot, vaikka karsimmekin sarjapaikasta. Joukkueessa oli paljon nuoria tyttöjä, mutta meillä oli mukavaa. Superpesisurani päättyi siis 14 kauden jälkeen 27-vuotiaana, ja sen jälkeen olikin sitten perheen vuoro.

Pelaajana vahvuuteni oli nimenomaan pelaamisessa ja pelitaidoissa. Parhaat suoritukseni eivät tulleet harjoituksissa vaan paineen alla otteluissa. Erityisesti ratkaisuhetket ja ne ottelut, joissa oli eniten panosta, sytyttivät eniten. Monet varmaan muistavat minut myös sisäpelistä ja lyöntipuolelta, ja kumura olikin itselläni sellainen vahvuus. Myös se, että löin jokaisen lyönnin samoista lähtöasennoista, oli sellainen valttikortti, ja kyllä sitä harjoiteltiinkin. En ollut erityisen nopea, ja usein kuulinkin, että olen lähinnä joidenkin mielestä hidas, mutta kummasti niitä juoksujakin tuli tuotua. Toivoisinkin myös nykyään, että puhtaan nopeuden sijasta myös etenemistaitoa tuotaisiin enemmän esille.

Omista valmentajista ja pelinjohtajista haluan nostaa esille ensimmäisen valmentajani Niinan ja telluista Tuulan, sekä superpesisvuosilta Stigun ja Harrin. Harrin kausina merkki muuttui jatkuvasti, ja pelasimme myös paljon omilla merkeillä. Hänen johdossaan haettiin pesiltä nimenomaan hyviä lähtöjä. Saimme myös pelaajina enemmän vapauksia, eikä hän ollut aina sanomassa mitä kenenkin pitäisi tehdä. Tietenkin myös oma isä, joka sekä valmensi juniorivuosina että oli myös apuna ensimmäisinä pelinjohtokausinani, on omaan uraan suuresti vaikuttanut henkilö.


Saan jälleen ensi kaudella hienon vastuun, kun palaan valmentamaan ja pelinjohtamaan Tahkon C-tyttöjoukkuetta. Valmentaminen kiinnosti minua aina, ja jo nuorena pelaajanalkuna valmensin Tahkossa tyttöjä. Kaudella 1993 voitimme valmentamieni D-tyttöjen kanssa pronssia ja 1994 C-tytöissä kultaa. Lisäksi myös kauden 1995 olin tyttöjen mukana. Sen jälkeen tulikin pidempi tauko niistä hommista, kunnes jälleen 2013 lähdin tyttäreni Meten peli-innostuksen myötä tyttöjoukkueen taustoihin mukaan. Olen toiminut joukkueissa joukkueenjohtajana, mutta myös harjoituksia olen vetänyt ja peleissä toiminut kaarella tarpeen mukaan.

Lähden pestiin hyvillä fiiliksillä, sillä nyt ollaan sillä osa-alueella, josta tykkään. Pidän valmentamisesta ja erityisesti ohjelmoinnista, ja C:ssä erityisesti kiehtoo fysiikkapuolen vieminen eteenpäin. Kannatan sitä, että kaikki pelaavat ja kaikille järjestyy pelipaikka, mutta C-ikäisille tulee ensimmäistä kertaa kunnolla kilpailullinen elementti mukaan.
Toivoisin, että pystyisin tulevalla kaudella kehittämään tyttöjen omaa pelillistä ajattelua. En halua olla se pelinjohtaja, joka sanoo kaiken valmiiksi vaan toivon, että he kasvavat itse ratkaisemaan ja tekemään päätöksiä. Toivon myös, että saamme joukkueena kehitettyä tietynlaista ”fiilispelaamista” ja sitä, että peleissä ja tekemisessä olisi enemmän tunnetta nimenomaan positiivisen kautta. Iloitaan ja tuuletetaan ja kannustetaan, mutta ei lähdetä ilkkumaan muita.

Lasten ollessa pieniä pesäpalloa tuli seurattua varsin vähän. Omien lasten pesisharrastuksen myötä myös pelejä alkoi seuraamaan uudelleen, ja nykyään tuntuu, että lähes joka ilta on ruutu plus päällä. Erityisesti Tahkon Leidit näyttävät olevan oikein hyvällä tiellä, sillä peli on kehittynyt joka kaudella eteenpäin. Yleisesti koko sarjaa ajatellen toivoisin näkeväni vieläkin enemmän monipuolisuutta naispesiksessä. Toivoisin, ettei liikaa seurattaisi miesten jalanjäljissä siihen, että tietyt pelaajat hoitavat vain tietyn roolin tehtäviä. Roolit ovat tietenkin nykypäivää kuten ne olivat ominakin pelivuosina, mutta olisi hienoa, ettei tietty rooli sitoisi yksittäistä pelaajaa liikaa.

Pesäpallo on harrastuksen lisäksi ollut aina tietynlainen elämäntapa. Joukkuekaverit, joukkueena oleminen ja tekeminen ovat antaneet oppeja elämään, ja erityisesti työelämään se on antanut paljon eväitä.

Mirkka Tschesmenski (o.s. Oinonen) on Hyvinkään Tahkon kasvatti, joka pelasi upeat 14 kautta superpesiksessä. Hän edusti neljää eri superpesisseuraa urallaan, ja suomenmestaruuden kuten myös kaksi pronssia hän on voittanut Vihdin Pallon riveissä. Hän on edelleen kaikkien aikojen lyöjätilaston sijalla 12 (53+429=482 lyötyä). Lisäksi hänellä on edelleen kuudenneksitoista eniten pääsarjatason otteluita naisten superpesiksessä. Mirkka on voittanut peliurallaan useita mitaleja niin juniori- kuin aikuissarjoissakin, ja johdattanut myös pelinjohtajana/valmentaja juniorijoukkueita mitaleille. Ensi kaudella Mirkka nähdään Tahkon C-tyttöjen viuhkassa, joten taitoa, kokemusta ja tietoa ei joukkueelta tule ainakaan puuttumaan! Kiitos Mirkka ja tsemppiä tulevaan kauteen!

Tahko sopimustilanne – Kausi 2021

Hyvinkään Tahkon kausi päättyi tänä vuonna puolivälieriin ja katseet on nyt käännetty kohti seuraavaa vuotta. Uuden kauden joukkueen rakennus on hyvässä vauhdissa. Tahkon sopimustilanne (päivitetty

Lue lisää »

Omat kasvatit jatkavat!

Tahkon Leidien kauden 2021 joukkue rakentuu hyvää vauhtia! Tällä kertaa loistavia uutisia saadaan jatkosopimusten merkeissä, kun Tahkon omat kasvatit, alusta asti Leidi-projektissa mukana olleet Ira

Lue lisää »

Juha Korhonen 40v ja 2v jatkosopimus!

Hyvinkään Tahko ja Juha Korhonen ovat solmineet kahden vuoden jatkosopimuksen Tänään 40 vuotta täyttävä Korhonen on yksi Superpesiksen kaikkien aikojen parhaista pelaajista. Korhonen johtaa Superpesiksen

Lue lisää »

Triplajatkot!

Tahkon Leidien kauden ratkaisupelit ovat käsillä, mutta joukkueessa rakennetaan jo vahvasti tulevaa. Tahko sai kolme tärkeää jatkosopimusta, kun Lotta Vahvelainen, Netta Rummukainen ja Titta Siilin

Lue lisää »

Naisten pudotuspelien katsomojako

Naisten pudotuspeleissä Pihkalassa otetaan käyttöön kaksi 500:n hengen sektoria. Katsomo jaetaan 2-puolen ja 3-puolen sektoreihin, joissa molemmissa on oma sisäänkäyntinsä, kenttämyyntipisteensä sekä WC-tilansa. Erillisiä sektorilippuja

Lue lisää »

Leideille tärkeät jatkosopimukset!

Tahkon Leidit sai kolme tärkeää jatkosopimusta, kun Pauliina Harinen, Laura Kerola ja Anni Heikkilä jatkavat joukkueessa. Kolmikko on ollut tärkeässä roolissa Hyvinkäällä tällä kaudella. Pauliina

Lue lisää »

Emma Heikkilä vuokralle Vesattariin

Tahkon Leidit ja Mynämäen Vesattaret ovat solmineet vuokrasopimuksen koskien Tahkon Emma Heikkilää. Etukentällä ulkopelissä viihtyvä Heikkilä siirtyy ottelukohtaisella sopimuksella pelaamaan Mynämäen riveihin hankkimaan arvokasta superpesiskokemusta

Lue lisää »