Tahko Throwback Thursday & Janski Arnimaa
Tällä viikolla tutustutaan Tahkoon, pesäpalloon, fanikulttuuriin ja moneen muuhunkin asiaan yhden suuren, ellei suurimman Tahko-fanin – Janski Arnimaan näkökulmasta. Tämä on Janskin tarina.
Janski on vuonna 1982 syntynyt hyvinkääläinen, jonka kipinä pesäpalloa kohtaan syttyi 1990-luvun alussa ja se kipinä ei ole vieläkään sammunut. Janski kirjoitti ylioppilaaksi Hyvinkään Yhteiskoulusta jonka jälkeen opiskelut jatkuivat Laurean Keravan yksikössä Informaatioteknologian ja liiketoiminnan tradenomiopinnoilla. Mielenkiinto veti kuitenkin musiikin suuntaan, jonka parissa Janski on toiminut erilaisten tapahtumien järjestäjänä, tuottajana, DJ:nä sekä kirjoittanut lukuisia artikkeleita. Viimeiset 14 vuotta Janski on asunut Espoon Kauklahdessa, mutta tämä ei ole ollut este käydä kannustamassa Tahkoa liki kaikissa kotipeleissä. Kausi 2021 tuleekin olemaan Janskin 30. kausi yhtäjaksoisesti Pihkalan katsomossa.
Ensimmäiset nähdyt Tahkon Superpesis-ottelut ovat kaiketi kesältä 1992 ollessani 9-vuotias. On vähän epäselvää, jäinkö välittömästi lajiin koukkuun vai vasta seuraavana kesänä.
Ensimmäinen muistissa oleva ottelu ja muistikuva kentältä on Tahko – SiiPe heinäkuussa 1993. Ottelu päättyi kuumana hellepäivänä 51-5 ja on edelleen historiassa monen yksittäisessä ottelussa tehdyn tilaston kärjessä – Simo Eerikäisen toimiessa kapellimestarina lyöden 2+12 juoksua, 25 kärkilyöntiä sekä tuoden 8 juoksua.
Kauden 1994 joukkue kokonaisuudessaan ja Olli Hartikaisen saapuminen Sotkamosta on jäänyt mieleeni kaikkien aikojen Tahko-rosterina minulle. Jälkikäteen hämmästelen, ettei sillä kyetty menemään päätyyn asti, vaan Lippo vei mestaruuden. “Brena” kuvasi kesää hyvin omassa Throwbackissaan. Viimeistään tuona vuonna hurahdin kuitenkin lajiin siten, että halusin olla läsnä aina, kun Tahko pelaa.
Persoonallisuuksilla, kuten Kari Kuusiniemi ja Kari Kallio ja näiden keskinäisellä sanailulla esimerkiksi sen vuoden finaalissa, on aina ollut mulle suuri vaikutus. Kyllähän sinne peleihin mentiin osittain katsomaan, että mitä ne tänään hämmentää. Vanhemmille se oli ok, vaikka olin vasta esiteini-ikäinen. Kyllä siitä jäi myös elementtejä siihen, miten kannustin, ja osin kannustan omiani vieläkin katsomosta käsin.
https://areena.yle.fi/1-50123540
Lippo-finaali Pihkalassa on toinen varhain muistiin piirtynyt ottelu, eikä vähiten siksi, että Kimmo Pulliainen sai lyönnistä pallon päähänsä aivan nenäni edessä ottelun alkupuolella. Onneksi kaikki kuitenkin oli ok ja Buuse pelasi taas seuraavassa ottelussa.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/04/dramaattisia-hetkia-vuoden-1994-pesapallofinaalissa
Pasi Vanhatalo, Jukka Yrjänen, Antti Rantatorikka, Juha Nieminen (1996) 
Simo Eerikäinen, Olli Hartikainen, Oskari Joki, Esa Honkalehto ja Jouni Eloranta (1995)
Vuodelta 1997 jäi mieleen puolivälieräkohtaamiset Tiikereiden kanssa. Hommahan sitten eskaloitui syksyllä siihen etukentän imurisaagaan, jonka seurauksena Hyvinkäällä pelattu peli mitätöitiin, vaikka se oli hyväksytty pelattavaksi. Vahvasti varamiehisenä (protestiksi) uusintaotteluun lähtenyt Tahko tiputti uudelleen piirretyllä kentällä Tiikerit. Yksi makeimmista hetkistä… Harmittaa, että tuota ei ilmeisesti kuvattu televisiolle. Se mitätöity ottelu on nähty Haapasalon Antin Twitch-kanavalla.
Sopupelikesä 1998, kaikki on varmaankin jo sanottu ja kirjoitettu, mutta tuolta kesältä jäi myös mieleen kohtaamiset Tiikereiden kanssa. Brenahan oli siirtynyt Kaisaniemeen pelaamaan (jota pidin suuren luokan petturuutena, heh) ja olihan siellä Yrjäsen Jukia ja muitakin tuttuja pelimiehiä.
Sen jälkeistä muutamasta vuodesta ei ihan hirveästi yksittäisiä muistoja. Tasaista tekemistä vuodesta toiseen, mutta kirkkain mitali jäi uupumaan vuosi toisensa jälkeen vaikka hopeaa tulikin 1996 ja 1999 ja pronssia 2002. Tuolloinkin kyllä kovia seppiä joukkueessa, kuten eräskin Joukainen. Joukkueen runkohan pysyi noina vuosina melko hyvin yhdessä.
2005 pelattiin Kiteetä vastaan välieriä. Kiteehän oli pelannut vahvan kauden ja ilman muuta suosikki, mutta mulla oli kutina, että Tahko menee tuolloin pitkälle, päätyyn asti. Oli taas vahva jengi Tahkolla, lyöjäosastolla Brena ja Kore. Neljäs välierä sateessa, molemmat jaksot tasan. Superissa peli taisi ratketa Rantasen Rikun kunnariin. Mulla oli kaikesta elämöinnistä hirveä hiki, vaikka ulkona oli kylmä – ihan ihme homma. Ratkaiseva välierä Kiteellä ratkeaa kotarissa, kun Simo jättää lyömättä Kohosen väärään ja lentomerkki on päällä. Sitä en anna koskaan anteeksi, heh. “Haaveet kaatuu” jne.
2007 kaudella vihdoin tuli se kirkkain mitali. Vaikka runkosarja oli erittäin tasainen, 4 joukkuetta 4 pisteen sisällä, lähti mielestäni neljänneksi sijoittunut Tahko voitokkaan välieräsarjan finaaleihin kestomenestyjää Sotkamoa vastaan. Mielenkiintoinen kausi kaiken kaikkiaan, kun Brena pelasikin muualla alkukauden mutta saatiin ulkopuolisten taustavaikuttajien avulla takaisin Tahkoon loppukaudeksi. Brenan merkitystä ei mestaruudessa voi mitenkään kiistää. Itselle on yksittäisenä tapahtumana finaaleista jäänyt mieleen, kun ajoin vakiokuskini kanssa invataksilla Sotkamoon katsomaan ensimmäistä finaalia. Vakiokuskini Hyvinkäällä oli Sotkamosta kotoisin oleva taksikuski, joka lähti mielellään ajamaan kohti Sotkamoa ja finaalia. Tahkolla oli kasassa joukkue, jolla pystyttiin pelaamaan mistä kohdasta hyvänsä ja tätä pelinjohtaja Miika Rantatorikka osasi käyttää hyvin hyödyksi. Muut joukkueet kun pelasivat yhden kärjen peliä, Miika rohkeasti pelasi koko joukkueella ja se olikin avain mestaruuteen.
Viimeiset 10 vuotta ovat Tahkossa menneet ilman joukkuemenestystä, mitaleja ei ole tullut. Meillä on ollut hyviä pelaajia, henkilökohtaisia tilastovoittajia, hyviä joukkueita. Minun mielestä on odotuksia ja mahdollisuuksia ollut parempaan, mutta joukkueen potku ei vain ole riittänyt mitaleille.
Omia lupaavia junioreita on tullut lähes joka vuosi, kun junioripuolella on tullut mukavasti menestystä.Yksi keskeisiä kysymyksiä on kuitenkin toistuvasti ollut, miksi näiden miehissä läpimurron kynnyksellä olevien nuorten pelaajien täyttä potentiaalia ei ole toistaiseksi saatu ulosmitattua Superin edustuksessa. Joukkueesta jo lähteneitä pelaajia on noussut kyllä uudelle tasolle uusien joukkueidensa myötä. Miika Rantatorikka pohti juuri tätä kysymystä kattavasti Urheilulehdessä (elokuu/33/2020). Tähän asiaan ratkaisun kehittäminen, valmennuksen tai joukkueen sisäisen kulttuurin kehittämisen myötä lienee jatkossa aivan keskeinen tekijä siinä, nostaako Tahko tulevaisuudessa itsensä vakiovieraaksi sarjan palkintokorokkeelle vai ei. Toivoa kuitenkin on, ja Hyvinkää on varmasti vetovoimainen kaupunki kehittää Etelä-Suomen ykkösjoukkuetta sekä hienoa urheilutapahtumaa jatkossa entisestään.
Yksittäisenä tapahtumana ajanjaksolta 2010-2020 mainittakoon valitettavan tapahtuman jälkeen järjestetty Topi Koistisen muisto-ottelu vuonna 2012, jonka jälkeen katsomossa ja seurassa oli ihan erilainen yhteenkuuluvuuden tunne kuin vuosikymmeniin.
Jos mennään Tahkon kannattamiseen tai fanittamisen, niin minut vei silloin lapsena mukanaan lajin taktisuus, joka alkoi kiehtoa. Olen vuodesta 1992 käynyt Pihkalassa katsomassa liki kaikki Tahkon kotiottelut. Periaatepäätökseni mukaan pelit jäävät välistä lähinnä häiden tai hautajaisten takia, ja niidenkin on syytä olla mieluummin omiani. Viimeeksi jäi ottelu väliin ehkä 3 vuotta sitten. Joka vuosi pyrin käymään myös muutamassa vieraspelissä mahdollisuuksien mukaan. Tänä vuonna näin kolme vieraspeliä, Tampereella ja Seinäjoella.
Minulle Tahkon peleissä käyminen on ollut elämäntapa kohta 30 vuotta ja toivon, että näin jatkuu vielä pitkään. Tahko pysyy ja pärjää Superissa ja oma terveys riittää. Pesis on antanut ja antaa minulle todella paljon. Alusta alkaen pelissä kokemani tunneskaala on sellainen, jota en muualta saa. Sitä tavallaan johtaa peliä automaattisesti oman päänsä sisällä ja eläytyy onnistumisiin huonoihinkin hetkiin kuin yhtenä joukkueen jäsenenä. Tämän tarkemmin sitä on hankala sanallistaa. Joko sellaisen tunteen palon kokee tai sitten sitä ei koe, mutta mielestäni tunne saisi näkyä yleisemminkin, niin meillä katsomossa kuin urheilijoilla kentällä. Itse pyrin toimimaan niin, että niillä kannattajan valtuuksilla jotka minulla on, jää joka ilta 100% energiasta kentälle. Samanlaista tunnetta arvostan myös urheilijoilla heidän omassa roolissaan.
Vaikka keskittyminen ottelun kuluessa on lähes täydellisesti kentän tapahtumissa, on myös sosiaalisella kanssakäymisellä muiden fanien kanssa viime vuosina ollut entistä suurempi merkitys. Nykyään olen osa Tahko – Pesiksen ystävät -nimistä kannattajaryhmää, joka kaiken vankan pelillisen pohdinnan ohella otteluiden aikana lisäksi järjestää toisinaan löyhemmin pesäpalloon liittyviä kokoontumisia. Mukava jengi meillä on kasassa, ja runsaasti lajituntemusta. “Virvokekatsomon” suunnasta tulevan kovan kannustuksen ja keltainen sydän -ajattelun lisäksi on hyvä, jos voimme olla osaltamme fanien äänitorvi joukkueen hallinnonkin suuntaan.
Minulle on ollut tärkeää osallistua pesiskeskusteluihin eri kanavilla Internetissä niin kauan, kuin niitä on ollut tarjolla. Kirjoittaminen usein auttaa jäsentämään omia tunteita ja ajatuksia lajin ympärillä, ja jos joku toinenkin katsoja saa samalla mielipiteistäni jotain irti, keskustelu on perusteltua, olivat muiden mielipiteet sitten yhteneviä tai vastakkaisia. Periaate on kuitenkin aina ollut kirjoittaa omalla nimelläni omia mielipiteitäni päivän pelistä ja pelaajista ja seuran toiminnastakin. Kiistanalaisetkin asiat pitää voida ilmaista niin, että ne kehtaisi huutaa torilla megafoniin keskustelupalstan sijaan. Aina puheitani ei toki ole katsottu pelkästään hyvällä, sillä myönnän toisinaan olevani kriittinen omaa joukkuetta ja seuraa kohtaan, jos se on mielestäni perusteltua. Epäkohtien nostamisessa esiin ei ole kyse ilkeilystä, jollaiseksi kirjoituksiani toisinaan on epäilty, vaan uskon, että ainoa tapa viedä asioita parempaan suuntaan on antaa palaute, myös se vähemmän mairitteleva. Toki on hyvä tehdä hengitysharjoituksia ja laskea sataan ennen kuin painaa sitä Lähetä-nappia, jotta isoimmat tunnekuohut ehtivät tasoittua esimerkiksi heikomman peliesityksen jälkeen.
Nykyään kun sosiaalinen media on kaiken A ja O, niin myös kirjoituksiani ja mielipiteitäni katsotaan ihan eri tavalla kuin 20 vuotta sitten, jolloin Tahko taisi olla niitä ensimmäisiä seuroja jolla oli kotisivuilla vieraskirja johon sai kommentteja anonyymisti kirjoittaa. Minunkin nimissä muutamia tekstejä sinne laitettiin, jotka eivät minun kirjoittamia olleet. Nykyään pitää tunnistautua joka palstalle ja se on hyvä asia.
Terveiseni Tahkon kannattajille – Toivon Hyvinkäällä pelattavan jatkossakin iloista pesäpalloa ja että joukkue on kilpailukykyinen mitaleille ja mestaruuteen saakka. Mielestäni peliä pelataan yleisöä varten ja tämän vuoksi toivon että hyvinkääläiset ja lähialueidenkin kannattajat löytävät itsensä otteluihin Pihkalaan. Kun yleisömäärät kasvavat ja saadaan vähän entisajan buumia aikaan katsomossa, niin olemme se kuuluisa 13 pelaaja joukkueessa.
Janski Arnimaa Veikkauksen Värit mainoksen kuvauksissa
Janskin suuresta Tahkosydämestä kertoo kaiken, kun hän heittäytyi mukaan Veikkauksen “Värit” mainokseen mukaan.
Mainoselokuvan ohjaajana toimi monesti töistään palkittu, syntyjään hyvinkääläinen Pekka Hara. Juniorivuosina Pexi pelasi pesäpalloa, että koripalloa sekä yleisurheili Tahkossa menestyksekkäästi ja oli vielä mukana 1996 Tahkon Miesten hopeajoukkueessa huoltajan roolissa.
Pexin kommentit Janskista:
“Kun kirjoitin tuon kohtauksen osaksi filmiä niin luonnollisesti Janski tuli mieleen kovimpana Tahko-fanina koskaan. Olin yhteyksissä häneen ja sovittiin, että hän käy koekuvauksissa ensin ja loppu on historiaa. Kuvausten jälkeen juteltiin Pihkalassa vielä hetki ja tästä keskustelusta jäi mieleen ennen kaikkea Janskin huikea asenne. Janski kertoi, että hänelle on tärkeintä jos Tahko saa tätä kautta näkyvyyttä – ei se, että oma naama näkyy jossain. Tahkon mies henkeen ja vereen. Arvostan.”
Veikkauksen mainos:
Hyvinkään Tahko haluaa kiittää Janskia jo kohta menneestä kolmesta vuosikymmenestä ja toivoo, että toisetkin 30 vuotta Fani numero #1 nähdään katsomossa, KIITOS JANSKI!
