”Olen aloittanut joukkueiden kuljettamisen vuonna 1976 ja vuodesta -78 olen laittanut kaikki ajamani matkat kilometreineen ylös pikkukirjaani. Työn ohella tuli vuosittain ajettua noin 40 reissua ja ajokeikkoja on viime vuoteen saakka kertynyt kaiken kaikkiaan yli 750 ja kilometrejä joukkueiden mukana on tullut yli 350 000. Näiden vuosien aikana on tullut nähtyä, koettua ja tutustuttua ihmisiin aika monen tarinan verran.
Oma kosketukseni pesäpalloon on alkanut kuten niin monella muulla tuon ajan lapsista, ja naperona tuli pelattua myös joukkueessa. Hyvinkäälle muutin vuonna 1973 ja kun naapurina asui mm. Ari Skyttä, ei ole ihme, että tieni vei pesäpallokentälle katsomaan kansallislajia. Kuskiksi ajauduin sattumalta: Ahvenaisen Aarre toimi tyttärensä joukkueen kuskina. Erääseen otteluun hän ei itse päässyt ajamaan, jolloin lupauduin paikkaamaan. Bussikortti tuli ajettua ja siitä se kaikki sitten lähti.
Tahkolla oli aikanaan oma pikkubussinsa, jolla kuljetettiin niin yleisurheilijoita, pesäpalloilijoita kuin koripalloilijoitakin. Koripalloryhmien, pääasiallisesti naisten ja tyttöjen joukkueiden kanssa ajoin 14 vuotta ja toimin myös monessa joukkueessa huoltajana, kunnes laji sitten tippui pois Tahkon tarjonnasta. Koris on vienyt minut mm. kuudesti Euroopan mestaruuskisoihin. Vuonna 1981 lensimme joukkueen kanssa Prahaan, mutta vuodesta 1983 teimme reissut linja-autolla. Ensimmäinen bussimatka vei Nantesiin Ranskaan ja vuonna -85 oli vuorossa Stuttgart. 1987 kisat järjestettiin Kreikassa, ja sieltä on jäänyt vahvasti muistikuviini Kreikan voitto kotikisoissaan, jonka seurauksena koko kaupunki oli aivan sekaisin eikä missään päässyt kunnolla liikkumaan. He totisesti ottivat voitostaan kaiken ilon irti. Vuonna -89 kisat olivat Zagrebissa entisessä Jugoslaviassa, ja viimeinen reissu, jossa olin mukana, oli vuonna 1991 Roomassa. Jokainen matka oli unohtumaton, sillä kahden viikon aikana ehdittiin nähdä ja kokea vaikka mitä. Ensimmäiseen bussimatkaamme Nantesiin oli kaupungilta vuokrattu puolijoukkueteltta ja hyvinkääläisiltä kauppiailta saimme sponsoroituna ruoat mukaan. Leirintäalueilla sitten kyhäsimme teltan kasaan, kannoimme bussista kamiinat ja teimme ruoat itse, ja mukana oli myös leirituolit, patongit ja kahvit, joista saimme nauttia. Sen jälkeen sitten majoituimme hotelleissa. Juhannus tuli siis monena vuonna vietettyä maailmalla, mutta ilman noita reissuja en olisi varmasti koskaan muuten ajanut esimerkiksi Alpeilla. Lisäksi muistelen lämmöllä kotiotteluita Vehkojan koulun hallissa, kun tuhatpäinen yleisö kannusti ja mylvi. Tunnelma oli tuolloin mahtava.
Pesäpallojoukkueita olen kuskannut ihan laidasta laitaan, myöhemmin sitten pääasiallisesti miehiä ja vanhempia poikajunnuja. Olen saanut tuurata sen mitä tarvitsi, mm. Rinteen Eskoa, Ruohosen Karia ja Tiilolan Timoa on tullut auteltua. Lisäksi mm. Tahkon naistoimikuntaa olen saanut kunnian kuskata.
Tarinoita olisi vaikka millä mitalla, mutta moni jääköön sen ajan ja kauden joukkueiden muistoksi. Jos jotain yhteistä joukkueista haetaan, niin aika monella on vakipaikat bussissa ja mielestäni joukkueilla on aina ollut mitä parhain yhteishenki. Ennen aikaa kulutettiin enemmän yhdessä ja juttelemalla, korttiringit olivat suosittu ajanviettotapa. Nykyään älylaitteet ja muut vempeleet tietenkin vievät matkoista osan. Jokaisella on omat rutiinit pelimatkoilla – yleensä pelinjohto ja huolto istuu edessä, ja aina on ollut niitä, jotka tulevat enemmänkin matkoilla jutuille. Bileitä on nähty ja koettu, eivätkä ne ole olleet sidottuna vain alkoholiin. Hyvää musiikkia ja lennokkaat jutut ja ihmiset yhteen, niin hauskoja hetkiä on ollut paljon.
Ihmisten ja lajin takia sitä suurimmaksi osaksi tätä on jaksanut tehdä. Välillä voi olla jatko pienestäkin kiinni, ja erään kerran muistan, kun ystäväni Virtasen Pasi houkutteli minut vielä jatkamaan ajoja ja joukkueessa mukana oloa – tuollaiset hetket lämmittivät ja lämmittävät edelleen. Olen saanut vuosien aikana niin paljon ystäviä ja tuttuja, joiden kanssa pidetään edelleen yhteyttä. Perustimme myös vuonna 2005 pesiseläkeläiset, johon saan ilokseni kuulua. Pidämme kerran vuodessa syyskokouksen/illanistujaiset, ja niiden iltojen jälkeen tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Paikalla on aina toistakymmentä jätkää, ja on hienoa, että olemme kokoontuneet jo 15 vuoden ajan.
Mieleenpainuvia muistoja on ajovuosiltani vaikka millä mitalla. Noin 20 kertaa pääsin miesten pääsarjatason joukkueen mukana etelän harjoitusleireille, ja jokainen oli aina todella hieno reissu. Koripallon mukana näin myös maailmaa, ja sitten taas vuoden 1979 miesten pesäpallomestaruus ja erityisesti viimeinen ottelu Kouvolassa oli jotain, mitä en usko pesäpallohistoriassa enää koskaan tapahtuvan. Busseja oli ajossa vaikka millä mitalla ja katsomot olivatkin täynnä jo kaksi tuntia ennen pelin alkua. Mestaruus tuntui vielä makeammalta, sillä ainakin mielestäni Tahko lähti altavastaajana otteluun. En koskaan unohda sitä peliä enkä sitä tunnelmaa. Se oli ainutkertaista. Tosin myös kaudella 2007 Tahkoa tuskin pidettiin ennen ratkaisua mestarina, joten myös se kausi ja se joukkue on jäänyt mieleeni.
Lajina pesäpallo on muuttunut mielestäni paljon nopeammaksi vuosien saatossa ja ulkokentällä liikutaan enemmän. Kentät ovat paljon parempia, virhepomppuja ei tule enää samalla tavalla, peliotteet ovat monipuolisempia ja pelaajat ovat urheilijoita, sillä mm. kehittyneet halliolosuhteet ja halliottelut mahdollistavat ympärivuotisen harjoittelun ja panostuksen. Moni oli aikanaan jaksopeliä vastaan, mutta luulisin, että siihen on jo totuttu. Se antaa kuitenkin myös joukkueelle, jolla on kenties ollut huono pelin alku, mahdollisuuden voittaa.
Nykyään esimerkiksi Joensuussa on hyvä buumi pesiksessä, toivottavasti se lähtisi sieltä myös laajenemaan muuallekin Suomeen. Tuntuu, että koska lajitarjonta on viime vuosikymmenien aikana kasvanut hirveästi ja esimerkiksi televisiosta näkee lähes mitä lajia tahansa mihin aikaan tahansa, se vie katsojia kentiltä. Pesäpalloakin näkee myös lähes joka päivä ja moni varmaankin laskee, että maksamalla 10 € kuussa, näkee paljon enemmän, vaikkakin tv:n välityksellä. Siksi mielestäni myöskään lippujen hinnat ottelutapahtumassa eivät saisi enää nousta.
Toivoisin, että yleisö löytäisi tien Pihkalaan. Peli on aina paikan päällä parempi, oli kyseessä mikä laji tahansa, sillä tunnelmaa ei koe tv:n välityksellä. Tulkaa kannustamaan, se on joukkueelle henkisesti iso asia, kun yleisö on omiensa puolella ja elää pelin mukana! Pihkala tarjoaa myös avoimena kenttänä hienoja hetkiä, joista voi nauttia.
Vaikka juttuni onkin muistelo ympäripyöreästi vähän kaikilta vuosikymmeniltä, Tahkolehden julkaisuvuodeksi valikoitui vuosi 1976 – vuosi, jolloin lähdin seuratoimintaan mukaan. Mukavia hetkiä Tahkolehden parissa, lehti löytyy kokonaisuudessaan Hyvinkään Tahkon facebook-sivuilta!”
Jaakko ”Jaska” Ketonen on todellinen tahkolainen legenda. Hänen pyyteettömästä asenteestansa ja seuran eteen tehdystä työstä ei voi puhua kuin ihaillen. Mikään seura ei pyöri ilman omaa aikaansa antavia talkoolaisia, ja Jaskan panos on ollut huomattava usean vuosikymmenen ajan – yli 750 reissua ja yli 350 000 ajettua kilometriä kertovat siitä. Rakkaus lajiin voi viedä mitä uskomattomimpiin paikkoihin, ja vaikka se on varmasti ottanut, niin se on myös antanut. Ystävät, tutut, muistot ja kokemukset, niitä ei kukaan ota pois. Haluamme kiittää Jaskaa kaikesta siitä, mitä hän on seuramme eteen tehnyt. Mikään kiitos ei ole tarpeeksi, mutta sanomme silti: kiitos. Kiitos kaikesta ja paljon hienoja tulevia vuosia elämällesi!
