Olen syntynyt Riihimäellä 1967, mutta onneksi muutimme Hyvinkäälle melko pian syntymäni jälkeen. Lapsuusvuodet harrastin paljon erilaisia liikuntalajeja. Järjestimme kaveriporukalla itse erilaisia pihaolympialaisia ja suunnistuskisoja nykyisellä Kruununmaan alueella. Puolimatkan ulkojäät olivat myös ahkerassa käytössä. Ensimmäinen ”edustusjoukkueeni” olikin korttelikiekossa Toronto Maple Leafs, jonka harjoituksiin menin naapuruston poikien perässä alle 10 vuotiaana. Pesäpallon pelaamisen aloitin Puolimatkan Pesäveikoissa, joka oli jonkinlainen korttelipesisjoukkue. Korttelijalkapallo alkoi puolestaan Stokessa. Iän kartuttua siirryin kussakin lajissa edustusjoukkueisiin. Jalkapallossa Hypsin kanssa paras saavutus oli Suomen Cupissa pääsy kahdeksan joukkueen lopputurnaukseen D-junioreissa. Jääkiekkoa pelasin aina 16-vuotiaaksi asti, jolloin nuorempana B-poikana pelasin Ahmojen A-junioreissa, itseäni jopa neljä vuotta vanhempia vastaan. Pelasin myös koripalloa Tahkon C-junioreissa, siinä saimme hopeaa Uudenmaan sarjassa. Lisäksi olen pelannut yhden virallisen lentopallo-ottelun Suomiehen Sisussa. Yläaste ikäisenä kävimme aina maanantaisin Vehkojan koulun liikuntakerhossa, missä pelasimme eri lajeja ja kävimme myös tutustumassa koulun kellarissa olevalla punttisalilla voimaharjoittelun saloihin.
Pesäpallo valikoitui päälajikseni 17 vuoden iässä. Totesin hyvinkääläisenä siinä olevan parhaat mahdollisuudet menestyä. Pelasin korttelijoukkue Viertolassa ja myös Tahkon edustusjoukkueessa. 1977 E-pojissa oli ensimmäinen valtakunnallinen leirini. Leiri pidettiin Hyvinkäällä ja majoituskouluna oli nykyinen työpaikkani Pohjoispuiston koulu. 1979 valmentajaksemme D-poikiin tuli nuori Kari Kuusiniemi apunaan Juha Lamberg. Kausi meni hyvin ja saavutimme SM-hopeaa Tampereen leirillä. Karra osoitti jo silloin pelurin luonteensa. Pelasimme Keravalla piirisarjan ottelua kun eräs pelaaja olisi päässyt omalla lyönnillään kentälle, muttei mennyt vaan sanoi lyövänsä vielä kolmannen lyönnin. Karra tokaisi, että voit palaa ykköselle. Poika ehdotti vedonlyöntiä, johon Karra suostui. Karra tokaisi vastustajan lukkarille, että syötä tolppa ja hän teki työtä käskettyä. Kun pallo oli tulossa alaspäin, kuului kaarelta VÄÄRÄ. Pelaaja luonnollisesti jätti lyömättä ja tietty syöttö kopsahti keskelle lautasta, jonka jälkeen lukkari heitti pallon ykköselle ja piip piip. Ei tarvitse varmaan kertoa kuka tuon väärän huusi. 1980 Jyväskylän leirillä saimme pronssia pelinjohtajamme Stig Tainion johdolla.
Hauska yhteensattuma on, kun tänä vuonna, 40 vuotta myöhemmin, Stigi oli 2. pelinjohtajana B-poikien joukkueessa, jossa poikani Kaapo sai myös SM-pronssia. Sittemmin menestystä tuli B- ja A-junioreissa hopea- ja pronssimitaleiden muodossa. Pääsin myös pelaamaan Itä-Länsi otteluita D-, C- ja B-junioreissa. A-junioreiden otteluunkin minut valittiin, mutten pitkän matkan takia mennyt. Pelaajameriitteihin voisi lisätä opiskelijoiden SM-kullan 1990 ja World Cupin voiton Suomen maajoukkueessa 1997. Vanhimmissa junioreissa mukaan tuli myös miesten Suomensarjan ottelut Tahko II-joukkueessa. Vuodet 1989 ja 1990 pelasin Suomensarjaa Helsingin Ykköset joukkueessa.
Sijoittaja Taito Tuunanen halusi panostaa pesäpalloon Helsingissä ja Tahkon II-joukkue siirtyi Helsinkiin pelaamaan. Olin myös 1990 kesätöissä Taiton toimistossa Aleksanterinkadulla. Jälkipelit oli huomattavasti mukavampi pelata ”Stadin” kirkkaissa valoissa verrattuna Hyvinkään silloisiin menomestoihin. 1991 ja 1992 pääsin Tahkon Superpesisjoukkueeseen, mutta peliaika jäi melko pieneksi, joten siirryin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi Ykköspesistä pelaamaan Hakunilan Kisaan. Vaikka pelaajaurani ei ollut kaikkein hohdokkain, niin yllätyin totaalisesti, kun olimme koulun kanssa lasketteluretkellä Messilässä ja hain lippuja, jotka olivat nimelläni varattuina. Lipunmyyjä tiedusteli, oletko sä se pesäpalloilija Hannu Kalmari? 1995 pelasin vielä Suomensarjaa Hämeenlinnan Paukussa, joka oli Tahkon farmiseura, pelinjohtajanaan Pasi Virtanen. Saman vuoden syksyllä esikoisemme Reetan varpajaisissa Rantasipin yökerhossa Pasi kertoi, että hän on Tahkon pelinjohtaja kaudella 1996 ja tiedusteli kiinnostustani kakkospelinjohtajaksi ja valmentajaksi. Aikaisemmin olin ollut pelaajavalmentajana 1990 Ykkösissä ja 1993 ja 1994 Hakunilassa, vastaten lähinnä fysiikkaharjoittelusta. Hyppäys oli suuri ottaa valmennusvastuu Superin yhdestä menestysjoukkueesta. Joukkueessa oli kokeneita ja menestyneitä pelaajia ja keltanokkina Pasin kanssa piti saada joukkue jatkamaan menestyksen tiellä. Joukkue oli todella vastaanottavainen ja innokas kokeilemaan kaikkea sitä uutta, mitä toimme harjoitteluun. Yksi kova juttu oli kuntonyrkkeily, jota sain vanhan lätkäpelikaverini Hämäläisen Haran vetämään. Salilla ei armoa annettu eikä toisaalta pelaajat sitä pyytäneetkään. Kausi lähti hyvin liikkeelle ja lopulta raivasimme tiemme loppuotteluun asti. Siinä sarjassa Sotkamo oli kuitenkin parempi, mutta hopea oli kova saavutus joukkueellemme, joka oli ennakkoarvioissa povattu sijoille 5-6.
Siitä käynnistyi neljän vuoden pesti, joka tuotti kaksi hopeaa ja vielä 1997 ikimuistoisen ottelusarjan Kaisaniemen Tiikereitä vastaan. Pelasimme yhteensä 5 peliä puolivälierissä ja voitimme niistä neljä. Näistä tapahtumista voisi kirjoittaa montakin sivua. Tuodaan esiin kuitenkin yksi tapahtuma. Urheilutoimittaja Jari Porttila kertoi TV:ssä, että olin ollut yksi päätekijöistä kentän pehmennysoperaatiossa. Väite ei todellakaan pitänyt paikkaansa, sillä olin tapahtumahetkellä autossa matkalla töistä kotiin. Valemedia oli siis olemassa jo tuolloin. Vuonna 1999 pääsimme jälleen loppuotteluun, mutta silloin Kitee, vahvan kärkensä ja Sami Aholan kotiutusten avulla, vei Kiteelle seuran ensimmäiset kultamitalit. Valmennusvuodet olivat hektisiä, varsinkin kun kotona olivat pienet tyttäremme Reeta ja Iita. Ilman vaimoni Minnan ymmärrystä ja myötämielistä suhtautumista, olisi valmennustoiminta ollut mahdotonta. Joukkueissa pelaisi upeita pelureita, samoin kun myös joukkueen muu staffi olivat ihan huipputyyppejä. Sitten valmennus ja pelinjohtovuodet jatkuivat Järvenpäässä, Tahkon B-pojissa, Riihimäellä, Tahkon B-tytöissä ja Vihdissä. Vihdissä 2010 naisten ykkössarjajoukkueessa otti muuan Virpi Hukka ensimmäisiä hapuilevia askeleitaan kohti naispesiksen huippua.
2011 siirryin takaisin Tahkoon ja aloitin valmentaa silloista 2001 ikäluokkaa, jossa poikamme Kaapo pelasi. Aloitimme F-junioreista ja vuosi vuodelta siirryimme ylöspäin. Juniorivuodet huipentui 2017 C-junioreina Oulussa voitettuun Suomen mestaruuteen. Kausi meni muutenkin hyvin. Voitimme kaikki neljä sarjaa/turnausta joihin osallistuimme ja saimme vielä hopeaa miesten maakuntasarjassakin. Noista vuosista jäi mahtavia muistoja. Tutustuin hienoihin pelaajiin, mukaviin vanhempiin ja myös hienoihin vastustajiin. Mestaruuden jälkeen monet vastustajapelinjohtajat soittivat onnittelut ja mm. Vartiamäen Juha (KaMan Pj) soitti seuraavana maanantaina ja kehui joukkueemme peliesityksiä ja hyvää käytöstä Oulun leirillä. Samoin mieleen on jäänyt, kun olimme Imatralla talviturnauksessa ja istuimme hotellilla aamupalalla poikien vanhempien kanssa. Luoksemme tuli tarjoilija kysyen, ovatko pojat meidän huollettavia? Kun vastasimme myöntävästi, hän halusi ehdottomasti tulla kertomaan kuinka hyväkäytöksiä nuoria poikia joukkueemme pojat olivat olleet aamupalalla. Pelitaitojen ohella pojilla opetettiin myös käytöstapoja ja muitakin elämässä tärkeitä asioita. Vielä 2018 olin mukana Helinin Laurin kansa valmentamassa B-pojat SM-pronssille.
Pesisvuodet ovat tuoneet minulle paljon hyviä kavereita ja mahtavia muistoja. Parhaasta päästä ovat olleet keväiset etelän harjoitusleirit. Vuodesta 1985 Maltalta alkoi noin 15 harjoitusleirin rumba. Leireillä harjoiteltiin hyvin ja kohotettiin yhteishenkeä. Leireillä oli alkuvuosina Tahkosta kaksi joukkuetta, joten saimme pelata harjoitusotteluita keskenään ja samalla vahvistaa seurahenkeä. Unohtumattomia reissuja on useita, mutta yksi nousee eniten esiin. 1987 yo-kirjoitusten jälkeen lähdimme Saksaan ja viikon harjoitusleirin jälkeen jäimme Yrjäsen Kimmon, Pulliaisen Juhan ja Paskin Markon kanssa vielä viikoksi Saksa-Itävalta turneelle. Siellä mm. laskettelimme Zell am Seessa ja katsoimme Wienissä jääkiekon MM-kisojen avausottelun Suomi – Tsekkoslovakia.
Vanhojen pesiskavereiden kanssa meillä onkin muutamia perinteisiä vuosittaisia juttuja mm. uuden vuoden pilkkikisat Kytäjällä, harrastaepesiksen SM- kisat Tampereella ja syksyn muistelureissu Fuengirolassa, mikä kylläkin tänä vuonna peruuntui.
Asun siis edelleen Hyvinkäällä ja työskentelen Pohjoispuiston koulussa liikunnan lehtorina. Vaimoni Minna työskentelee Hyvinkään kaupungin liikuntatoimessa. Lisäksi poikamme Kaapo asuu vielä kotona ja pelaa pesäpalloa Tahkossa. Hänen pelaamiseensa en enää paljon puutu, toisinaan keskustelemme pelistä ja kerron näkemykseni. Luotan hänen nykyisten valmentajiensa ammattitaitoon ja kykyyn kehittää Kaaposta entistä parempaa pelaajaa. Tyttäremme Reeta ja Iita asuvat omillaan ja työskentelevät pääkaupunkiseudulla kaupallisella alalla. Pesäpallo ei heitä innostanut nuorempana, mutta onneksi löysivät omat lajinsa, joiden parissa vieläkin jollakin tasolla harrastavat joko itse harjoitellen tai valmentaen. Nyttemmin he seuraavat myös melko innokkaasti Tahkon ja varsinkin veljensä pelejä.
Tänä vuonna olen käynyt katsomassa poikani Kaapon pelejä ja lähes kaikki miesten ja naisten Superin kotiottelut. Työn lisäksi aikaa menee golfiin, jota olen tänä kesänä pelannut noin 60 kierrosta. Paras tulos oli 81, mikä syntyi Nurmijärvellä Heinäkuussa.(Kuva 14 puhelimesta) Holarit ja albatrossit ovat vielä tekemättä. Olen huomannut, että pelkkä pelaaminen ei riitä, vaan pitäisi myös harjoitella, jotta pelikin kehittyisi. Sama pätee kaikkeen urheiluun.
Toivotan Tahkolle ja Tahkolaisille menestyksekkäitä vuosia joka sektorilla, niin miehille, naisille sekä junioreille. Pihkalassa tavataan!
Hannu Kalmari on pitkän linjan Tahkolaisia, joka on tehnyt mittavan uran hyvinkääläisen pesäpallon parissa sekä pelaajana että valmentajana/pelinjohtajana eri ikäluokissa. Valmentaminen on tällä hetkellä määrittelemättömän pituisella tauolla, mutta oma poika jatkaa perinnettä pelaamalla miesten joukkueessa.
Haluamme kiittää ”Kaltsia” kaikesta vuosikymmenten aikana tehdystä työstä seuran eteen.
