TAHKO THROWBACK THURSDAY & ESA ”ESSI” HONKALEHTO

MONIPUOLISEN TAHKOLAISEN LIIKUNNAN JUNNUVUODET

Ensimmäiset ovat mielikuvani pesäpallosta ovat Hyvinkään Pihkalasta, jossa kävin isäni Toivon (”Topi”) ja äitini Sirkan kanssa katsomassa pelejä jo alle kouluikäisenä. Ottelukuuluttaja kertoi aina, montako kuollutta on ja mielikuvissani yhdistin ne kentän laidalla oleviin vaatenyytteihin, sellainen lapsen mieli oli.

Pihapeleissä Vieremänkadulla ja Sveitsin kentällä pelattiin alakouluikäisenä kaikkia pallopelejä, niin myös pesistä, ja osuin kyllä ihan hyvin palloon. Kun sitten Topi-isäni kertoi keväällä 1974 alkavansa valmentaa Tahkon tenavia ja kysyi halukkuuttani lähteä mukaan, olin kyllä valmis. Muutamien treenien jälkeen oli Pihkalassa avauspeli Tervakosken Pallo-Jehuja vastaan ja jännitti ihan pirusti, kun isä oli valinnut minut avausyhdeksikköön kolmosvahdiksi, perusteena kuulemma pallojen kiinni saaminen. Alkujännityksen jälkeen peli meni oikein hyvin, voitettiin 15-7 ja löin koppareiden välistä elämäni ensimmäisen kunnarin!

Juniorivuosina olin ikätovereideni kanssa onnekas saadessani koko ajan hyvää valmennusta, ensin isäni opetti meille aivan perusasioita ja ennen kaikkea positiivista asennetta, lisäksi meillä oli aina hauskaa treeneissä. Hän antoi mahdollisuuden kaikille joukkueen pelaajille, mm. Simo Eerikäinen pääsi kerran 5-vuotiaana kentälle, vaikka oli isoveljensä Mikan mukana tulleena tuolloin lähinnä porukan maskotti. Alkuhäkellyksestä ja pienestä vetistelystä toivuttuaan Simo hoiti ensimmäisen lyöntivuoronsa tyylikkäästi, ja ura siitä eteenpäin onkin suomalaista pesishistoriaa!

• 

• 

Topin jälkeen meitä valmensivat junnuvuosina ainakin Ari Skyttä, Mauri Oksanen, Pertti Wirtanen, Osmo Rouvinen, Veikko Lainpelto, Esko Vihtkari, Ilkka Musto ja Tapio Juntunen, joilta kaikilta saimme erilaisia eväitä pesäpalloon ja elämään yleensä. Itselläni oli tilaisuus päästä pelaamaan miesten pelejä jo 13-vuotiaasta lähtien, ensimmäisen maakuntasarjapelin muistan Vihdin kirkonkylältä noin 200 kovaäänisen katsojan edessä olleen ikimuistoinen kokemus. Ikätoverini Vahvelaisen Markku palkittiin muuten tuossa pelissä tikkataulusetillä.

Pesisleirielämää joukkueemme pääsi ensimmäistä kertaa kokemaan vasta D-ikäisenä, kun voitimme ensimmäistä kertaa Riihimäen RPL:n kevätkierroksen ottelussa. Tuolloin vain piirinsarjaa kevään jälkeen johtanut joukkue pääsi leirille, mikä oli pari vuotta aiemmin E-junioreissa aiheuttanut joukkueellemme kyyneleitä hävittyämme Hirsimäen hiekkakentällä verivihollisellemme jatkovuoron jälkeen. Kun sitten viimein pääsimme Suurleirille Kankaanpäähän, sijoituimme kuudenneksi ja huomasimme olevamme aika lähellä maan kärkeä. Oksasen Makrin ja Wirtasen Peran johdolla oli muutenkin tosi hauskaa mm. uimareissuilla. Itse pärjäsin hyvin tekniikkakilpailuissa ja minut valittiinkin Itä-Länsi -otteluun Simo Rautajärven kanssa, palkituksikin tulin yhdessä Lännen lukkarina pelanneen, sittemmin paremmin jääkiekkoilijana tunnetuksi tulleen Esa Keskisen kanssa.

SVUL:n (Suomen Valtakunnan UrheiluLiiitto) Suurkisoissa olin mukana kaksi kertaa Uudenmaan piirijoukkueessa, 1975 Helsingissä ja 1980 Tampereella. Runko koostui 1975 Riihimäen pelaajista, mutta jo 1980 Tahkon pelaajista, eli valtikka oli vaihtunut pysyvästi. Tampereen kisoissa voitimme ensimmäistä kertaa Etelä-Pohjanmaan joukkueen, mikä antoi aikamoisen itseluottamuksen koko loppukaudeksi. 

Samana kesänä etenimme C-junnujoukkueellamme ensimmäistä kertaa Tahkon historiassa alku- ja väliturnauksen kautta neljän joukkueen lopputurnaukseen, joka pelattiin Hyvinkään Pihkalassa. Historiallisessa finaalissa hävisimme monisatapäisen yleisön edessä lopulta Kouvolalle 11-9, mutta Tahkon uusi pelaajasukupolvi oli ensimmäistä kertaa noteerattu valtakunnan tasolla. Tuosta joukkueesta taisi lopulta peräti kokonainen yhdeksikkö pelaajia päästä jossain vaiheessa pelaamaan miesten Superpesistä, joten pesäpallon perustaidot olivat kunnossa. Mitaliputki jatkui seuraavina vuosina myös B- ja A-junioreissa, 1 kulta 1983 ja muutama hopea. 

• 

Omiin junioriurheiluvuosiin mahtui kaikenlaista sporttia, heti alusta lähtien olin pesiksen ohella mukana Tahkon yleisurheilutoiminnassa muutamankin kesän ja talven. Parhaat lajini olivat keihäänheitto ja pikajuoksut, yhden talven kävin jopa entisen maaotteluaituri Kari Petäjän aitajuoksukoulussakin. Tahkon koriksessa olin mukana pari talvea mini-ikäisenä, ja samaan aikaan soitin Aseman koulun musiikkiluokkalaisena saksofonia Hyvinkään musiikkiopistossa. Kävin paljon talvisin luonnonjäillä, ja Pihkalan jäiltä minut bongattiin luistelutaitojeni ansiosta nuorempaan D-Ahmojen joukkueeseen nykyisen ketjukaverini ja silloisen pesiskaverini Kimmo ”Kille” Kölhin toimesta. Nykyään erikoistutaan myös joukkuelajeissa mielestäni hieman turhan nuorena, itse olen vankkumaton monipuolisen liikunnan kannattaja. Uskon ainakin itse tulleeni paremmaksi urheilijaksi useiden lajien harrastamisen kautta. Tuohon aikaan se oli myös taloudellisesti mahdollista, kun olosuhteet ja varusteet olivat vaatimattomampia kuin nykyään. 

KIIREINEN LUKIOAIKA

Lokakuussa 1981 sain juuri 16 vuotta täytettyäni miellyttävän puhelun Timo Keski-Jyrältä (Tahko miehet jj.), joka esitti kutsun osallistua ennen joulua kolminkertaisen mestarijoukkueen Pajulahden leirille. Olin nähnyt syksyllä nimeni mainittavan iltapäivälehdessä miesten mestaruusartikkelin yhteydessä yhtenä tulevaisuuden nimenä, mutta leirikutsun tuleminen jo siinä vaiheessa oli aikamoinen yllätys. Vaikka tunsinkin lähes kaikki miespelaajat, leirille meno jännitti kyllä aika lailla. Samaan aikaan leiririnkiin nostettiin pari vuotta vanhemmat Kimmo Pulliainen ja Olli Palmumäki, lisäksi Lammilta oli värvätty kovakätinen Asko Laine. Mestarijoukkue oli täynnä lapsuuden idoleita, ja yhtäkkiä olinkin kilpailemassa samoista pelipaikoista. Ensimmäinen talvi ja seuraava kesä olivat vielä ympäristöön tutustumista ja taitojen sekä fysiikan kehittämistä, pääsin toki harjoitusotteluissa pelaamaankin. Silloin 1982 laskin kauden ajalle noin 80 pelattua peliä (A- ja B-juniorit, miesten II-joukkue), lisäksi osallistuin osaan miesten joukkueen peleistä vaihtopenkillä. Uskon suuren pelimäärän, hyvien valmentajien ja ympärillä olevien kovien pelaajien kehittäneen taitojani ja pelikäsitystäni, joten seuraavana kesänä 1983 olin sitten valmiimpi varsinaisiin koitoksiin.

Pelasin koko lukioajan Ahmojen B- ja A-junioreissa jääkiekkoa, B:n SM-sarjassa olimme maan 12 parhaan joukossa pelaten pääosin Liigaseurojen juniorijoukkueita vastaan. Fysiikan pohja kehittyi tuossa iässä kohtuullisen hyväksi, jääkiekko- ja pesäpallotapahtumia tuli talvikaudella usein noin 8-10 kpl/viikko, eli lepo ja ravinto olivat todella tärkeitä asioita. Lukio-opinnot tuli hoidettua ohessa hyvin arvosanoin, vaikka ajankäyttö lukemiseen oli välillä todella rajallista. Aikayhtälö pesäpallon, jääkiekon ja lukion välillä oli todella haastava, mutta uskon tuon ajan kantaneen hedelmää myös oman ajanhallinnan kehittymisessä.

LIIKUNNALLE PÄÄSY PELASTI URHEILU-URAN

Toukokuussa 1983 koitti pelaajaurallani merkittävä hetki, kun pääsin heti ensimmäisessä kotiottelussa Alajärveä pelaamaan. Laakson Pertti oli loukannut nilkkansa keväällä armeijan juoksutestissä ja kun Laurilan Jakke reväytti kylkensä avausottelun alkuverryttelyssä, kertoi pelinjohtajamme Aulis Paski vain 15 minuuttia ennen peliä minun pääsevän pelaamaan. En juuri ehtinyt jännittää ennen peliä, mutta muistan ennen ensimmäistä lyöntiä keskittyneeni vain osumaan palloon, sen verran uusi oli tilanne. Peli meni lopulta tosi hyvin, voitettiin 7-4 ja itsekin sain tilastomerkintöjä (1 tuotu, 4 kärkilyöntiä) ilman mainittavampia ulkopelivirheitä. Kausi päättyi hopeajuhliin, mikä oli hieno suoritus uusiutuneelta joukkueelta. 

Pystyin kohtuullisesti täyttämään oman pelipaikkani sillä ja seuraavalla kaudella, vaikka taidot ja fysiikka olivat vielä varsin keskeneräisiä mestaruussarjan vaatimuksiin nähden. Armeijavuonna 1985 tilanne muuttui kannaltani hankalaksi, kun lomat eivät kunnolla pyörineet ja joukkueeseen tuli kunnolla sisäistä kilpailua uusien vahvistusten ja joukkueeseen nostettujen omien ikätovereitteni ansiosta. Talven ja kevään treeneihin osallistuminen oli haastavaa, ja putosinkin avausyhdeksiköstä, mikä oli henkisesti kova paikka. Pääsin opiskelemaan Jyväskylään Liikunnalle, mikä olikin urheilu-urani pelastus. Mietin silloin syksyllä lajin vaihtoa ja jääkiekon jatkamista II-divisioonassa Jyväskylän Lohessa, mutta jo vuoden Liikunnalla opiskellut joukkuekaverini Pasi ”Basso” Niemelä sai minut vakuuttuneeksi, että kovan fysiikka- ja lajiharjoittelun myötä nousemme maan pesishuipulle.

• 

• 

• 

• 

• 

VASTUUNOTTO ITSESTÄ NOSTI HUIPULLE

Merkittävin ero siihen saakka tekemääni harjoitteluun näkyi fysiikkaharjoittelun tehoissa, aiempi treeni oli ollut siihen nähden enemmän puuhastelua. Ympärillä olevien yleisurheilijoiden ja Basson esimerkki siivitti minutkin kokeilemaan perinteisiä olympianostoliikkeitä (rinnalleveto, tempaus) vanhojen kyykkyliikkeiden rinnalla ja lisäämään rohkeasti painoja, mikä toi harjoitteluun olennaisesti enemmän tehoja. Kehon räjähtävyys kasvoi nopeasti ja nopeusennätykset alkoivat ropista heti seuraavana talvena, mikä avasi yhtäkkiä uuden roolin, eli pelinjohtaja Stig Tainio halusi tehdä minusta kärkietenijän. Lihashuolto hieman unohtui matkan varrella ja revähtymiäkin tuli, mutta urheilu-urani sai kasvaneiden lihasvoimien ansiosta aivan uuden suunnan ja itseluottamuksen. Opiskelujen ohessa oli aikaa keskittyä urheiluun, joten myös lajiharjoittelussa päästiin uudelle tasolle. Todella isot toistomäärät toivat varmuutta, ja uuden etenijän roolin mukaisia lyöntejä harjoittelin todella paljon.

Mutta ehkä se isoin muutos tapahtui korvien välissä eli otin itse vastuuta kehittymisestäni ja omasta kropastani, kun syksyn ja talven aikana ei ollut joukkueharjoituksia kuin viikonloppuihin Hyvinkäällä. Tavoite oli selkeä eli nousta rivimiehestä vastuurooliin, ja tämä tapahtuikin parin vuoden sisällä. Vuonna 1987 kahden tiukan treenivuoden jälkeen vakiinnutin 21-vuotiaana paikkani Tahkon kärkipelaajana, ja siitä eteenpäin 8 seuraavaa kautta muodostimme Asko Laineen kanssa kärkiparin. Jouduin opettelemaan myös uuden ulkopelipaikan, koska Basso oli kokenut Pihkalan henkisen julmuuden lautasen äärellä ja päätyi koppariksi. Minusta tehtiin polttolinjapelaaja ensimmäisen kerran sitten tenavavuosien. Heittokäsi kyllä riitti, mutta erilaisia maapallojen kiinniottoja ja heittotarkkuutta piti opetella paljon. Toistot toivat pikku hiljaa tulosta ja kyllä minusta lopulta polttajakin tuli.

• 

• 

MENESTYSTÄ, MUTTA EI MESTARUUTTA

Tahkon runko koostui 1987 omista 20-22 -vuotiaista nuorista pelaajista (vuosien 1980-84 C/B/A-junioreiden mitalistit), ja tuolla rungolla mentiin pitkälle 90-luvulle asti, 8 vuoden aikana 1987-94 lähes aina mitalipeleihin. Lisäksi mukana oli aina muutama täsmähankinta, jotka toivat sekä osaamista että kokemusta. Itse nousin kärkipelaajan roolissa maan huipulle 1988 voitettuani etenijäkuninkuuden, ja arvo-otteluihin minut valittiin neljä kertaa, kaksi Itä-Länsi -ottelua ja kaksi valintaa Mestarit-Muu Suomi -otteluun, kaikki eri kausilla. Ehkä parhaan henkilökohtaisen kauteni kokonaisuutena pelasin 1993, jolloin olin kärkilyöntitilastossa 5 parhaan joukossa ja toin urallani eniten juoksuja kauden aikana. Mitaleita tuli omana aikanani Tahkolle 3 hopeaa ja 3 pronssia, mutta se kirkkain jäi puuttumaan.

• 

• 

• 

Aulis Paski teki paluun pelinjohtajaksi Pasi Niemelän jälkeen syyskaudella 1993 ja kysyi uudessa tilanteessa halukkuuttani pelaajavalmentajan rooliin. Riihimäki oli myös noussut Superiin ja kävin heidän kanssaan neuvotteluja, mutta onneksi löysimme väännön jälkeen yhteisen sävelen ja jäin kasvattajaseuraani. Meillä oli joukkue vahvistunut merkittävästi ja tavoitteena oli mestaruus, joten haaste oli kova. Saimme joukkueen kovaan iskuun sekä lajin että fysiikan osalta, mistä kertoo mm. 30 m juoksun testitulokset. Kaikki pelaajat alittivat jossain vaiheessa 4.00 sekuntia ja nopeimmat 3.80, joten räjähtävyydestä ei menestys jäänyt kiinni. Olimme rungon osalta ns. parhaassa iässä eli kokemustakin oli jo karttunut, lisäksi saimme huippupelaajat Olli Hartikaisen ja Pasi Vanhatalon meitä vahvistamaan. Materiaaliltaan joukkueemme oli 1994 koko urani paras ja voitimmekin runkosarjan. Mutta maan paras sieppari Kimmo Pulliainen sai pallon päähänsä ensimmäisessä finaalissa Pihkalassa Oulua vastaan, mikä lamautti peliämme hetkeksi ja pakotti meidät ulkopelijärjestyksen muutokseen. Oulu pystyi rakentamaan tilanteita hyytävässä kylmyydessä hieman meitä paremmin ja ansaitsi toki voittonsa, mutta olisi ollut hienoa mitata todellinen paremmuus ehjällä kokoonpanolla. 

Hiekkatekonurmet toivat 90-luvulla merkittäviä muutoksia pesäpallon pelaamiseen. Pinta oli tasaisempi kuin ennen eikä aivan yhtä kimmoisa ja nopea, mikä teki ulkopelaamisesta hieman helpompaa. Ulkopelitaktiikkaa voitiin muuttaa hyökkäävämmäksi, eli tuolloin siirryttiin vielä nykyisinkin osin käytössä olevaan ulkopelijärjestykseen. Toki kehitys kehittyy ja nykyään ulkopeli on vaihtelevampaa ja liikkuvampaa, joten sisäpelaajan on luettava peliä viimeiseen hetkeen ennen lopullista lyöntivalintaa. Mutta hiekkatekonurmien tulo helpotti myös omaa uran lopettamispäätöstäni, sillä täydellinen piikkarin pito alkoi rasittaa akillesjänteitä kohtuuttomasti. Poikani Henrik syntyi ja kunnianhimo alkoi siirtyä enemmän työelämää kohti, joten monta perustelua tekivät lopulta lopettamisesta helpon. Kentälle en ole juuri kaivannut, mutta eniten on ikävä tiiviin joukkueympäristön elämää, jossa jaettiin vuosien ajan monenlaisia tunteita surusta iloon ja rankoista pettymyksistä rankkaan juhlintaan.

• 

• 

• 

TAHKO JA URHEILU TYÖNANTAJANA

Talvella 1989 Tahkon toimitusjohtaja Aulis Paski soitti ja kysyi opintojeni tilannetta, koska Tahko 75-juhlavuosi oli tulossa seuraavana vuonna. Aulis ehdotti minulle työtehtävää, jossa kokoaisin ja valmentaisin seuran vapaaehtoisvoimia ja järjestelisin samalla merkittävää juhlavuotta. Yhteydenotto tuntui hienolta ja periaatetasolla olin tietysti heti kiinnostunut, ja pääsimmekin nopeasti yhteisymmärrykseen kokonaisuudesta. Tahko oli Hyvinkäällä isona yleisseurana merkittävä toimija, pesäpallon ohella koripallo- ja yleisurheilutoiminta olivat edelleen lähellä maan kärkeä. Pesäpalloa harrasti tuolloin kaupungissa lähes 900 pelaajaa, joten ei tarvitse ihmetellä Pihkalan suuria yleisömääriä. Otin mallia jääkiekosta ja suunnittelin pesikseen valmentajakerhon, jossa juniorivalmentajat kokoontuivat muutaman viikon välein vaihtamaan ajatuksia ja saamaan samalla vetämääni koulutusta. Olin tehnyt yhdessä Pasi Niemelän kanssa Pesäpalloliiton A- ja B-valmentajatutkintomateriaalit, joten sisältöä oli helposti saatavilla. Uskoisin toiminnan luoneen seuran sisälle yhteistä linjaa ja samalla yhteishenkeä, ehkä myös hieman valmennukseen ammattitaitoa. 

Lama alkoi iskeä päälle tiukimmin 1992, jolloin lomautukset iskivät päälle. Työt oli kuitenkin tehtävä ja jostain oli kaivettava rahat palkkaan, joten Paski ehdotti sponsorimyyntiä ja erilaisten varainhankintakeinojen kehittämistä. Innostuin kyllä asiasta ja sainkin rahaa kerättyä vähintään palkkani verran, mutta ajankäytön osalta varsinaiset työt kyllä kärsivät. Järjestimme Villatehtaan kehruuhallissa useita konsertteja, osa tuotti voittoa ja osa ei. Mieleeni jäi erityisesti sen aikaisen nuorten suosikin MC Nikke T:n keikka, jossa roudari oli päättänyt valojen sammuttua korvata sulakkeen rautanaulalla, onneksi ei mitään korvaamatonta tapahtunut.

Jotta työn tekeminen uudessa tilanteessa oli järkevää, perustimme vaimoni Sarin kanssa 1993 perheyrityksen, jonka kautta aloin tehdä töitä yrittäjänä. Tahko edelleen työllisti hetken aikaa, mutta sitten ovet avautuivat myös isolle kirkolle Pesäpalloliittoon koulutus- ja valmennus- sekä harrastepesistehtäviin muutamaksi vuodeksi. Tein paluun Tahkoon vielä 1997 Itä-Länsi -tapahtuman pääsihteeriksi ja vaimoni Sari hoiti samaa tehtävää vuonna 2004, joten koko perheemme poikaa myöten on Tahkoon kasvanut. Henrik pelasi seurassa junnupesistä 10-13 -vuotiaana, kunnes valitsi golfin päälajikseen.

Työurani on jatkunut jo 25 vuotta kotimaisen ja kansainvälisen urheilun parissa. 1997 minut valittiin Suomen Urheiluliittoon (yleisurheilu) myynti- ja markkinointitehtäviin ja 2000 aloitin Sponsor Service Oy:ssä (sittemmin Infront) yleisurheilun GP-kisojen vetäjänä ja vastasin myös Suomen maastohiihtomaajoukkueen sponsorimyynnistä eli koin mm. Lahden 2001 tapahtumat näin varsin läheltä. Jääkiekon pariin Tampereen Ilvekseen tieni vei muutamaa vuotta myöhemmin keväällä 2004 ja jatkoin siellä syksyyn 2010. Tuskaisen kauden 2009-10 keskellä olin tehnyt päätöksen etsiä muita töitä ja hain pääsihteerin paikkaa yleisurheilun EM-kisoihin 2012, jonne minut valittiinkin. Kolmen vuoden projekti oli hieno kansainvälinen kokemus, joka jätti hienoja muistoja ja runsaasti kv. kontakteja. EM-projektin jälkeen Ilveksen pääomistaja Vincent Manngard halusi minut takaisin auttamaan yhtiötä nousemaan vaikeiden vuosien jälkeen jaloilleen, ja värikkäiden vaiheiden jälkeen löytyivät Ilvekselle uudet omistajat talvella 2017. Olin järjestänyt 2014-15 golfin Challenge Tourin yhdessä Golfliiton kanssa Kytäjällä/Turussa ja Linna Golf lähestyi minua samana talvena Euroopan Senior Tourin tapahtuman osalta, ja sillä tiellä olen edelleen eli toimin Linna Golf Oy:n toimitusjohtajana.

TAHKOLAISUUS

Tahko on ollut merkittävä vaikuttaja koko elämääni, siitä ei ole epäilystäkään. Urheilun aloittaminen, eri lajien kokeilut, tasokas valmennus ja ystäväverkostot ovat luoneet pohjaa paitsi aikoinaan sisäänpääsyyn Liikunnalle, myös koko urheilu- ja työuralle.

Tällä hetkellä on todella hienoa olla hienojen pelikavereiden ja uusien tuttavuuksien kanssa tekemässä taustatyötä ja hankkimassa resursseja Tahkon superpesistoiminnan eteen, uskon meidän nousevan pienen tauon jälkeen takaisin mitalipeleihin samalla konseptilla kuin tuolloin 80/90-luvuillakin. Vahva kasvatustyö ja järkevät hankinnat yhdistettynä määrätietoiseen valmennukseen sekä jokaisen yksilön omaan vastuunkantoon tuovat varmasti tulosta jatkossakin. 

Esa ”Essi” Honkalehto kuuluu niihin Tahkolegendojen joukkoon, jotka ovat pelatessaan edustaneet vain Hyvinkään Tahkoa. 13 kautta yhtäjaksoisesti Tahkon pelipukua kantaen, Essi voitti 3 hopeaa, 3 pronssia, 1988 etenijäkuninkuuden ja valittiin kahdesti Itä-Länsi otteluun. Peliuran jälkeen Essi on ollut monessa Tahkon toiminnassa mukana, vaikka sitä ei välttämättä suuri yleisö ole tiennyt. Monta vuotta miesten joukkueen fysiikkavalmentajana sekä myös throwbackissä Essin itsensä mainitsemat toimet ja tehtävät taustoilla ja edelleen miesten joukkueen taustoilla. Hyvinkään Tahko haluaa kiittää Essiä vuosikymmenten sitoutumisesta omaan seuraan kaikissa mahdollisissa rooleissa. Monia Throwbackeja on tehty, mutta todella harvalla Tahkolegendalla kokemusta ja tietotaitoa seuratoiminnan jokaiselta osa-alueelta kuten Essillä on. Kiitos Essi!