Tahko Throwback Thursday & Ari “Arppa” Skyttä

”Sain olla osa hurjaa kasvutarinaa, joka herkistää edelleen. Itselleen siitä ei voi ottaa isoa kunniaa, sillä kaikki perustuu kokonaisvaltaiseen tekemiseen, ja jokainen joka liittyy joukkueeseen ja seuraan, on osa kokonaisuutta. Niiden vuosien menestys on jokaisen tahkolaisen ylpeydenaihe, ja toivon, että Tahkon Leidit jatkavat nyt siitä, mihin me silloin jäimme.

Pesäpallotarinani alkoi samalla tavalla, kuten niin monen muunkin hyvinkääläisen lapsen: seuran harrastetoiminnosta korttelipesiksestä. Sieltä se innostus lähti, kun sai pelata omassa kaupunkikorttelijoukkueessa ja oman peliuran jälkeen siirryinkin pelinjohtajaksi. Suurimman kiitoksen siitä lähetän tuonne yläilmoihin Tahkon Tapio ”Temmi” Juntuselle. Hän oli esikuvani pelinjohtouralle siirtyessäni, ja häneltä sain aina apua, tukea ja neuvoja ja hänen kanssaan tuli analysoitua sekä peliä että pesäpalloa useaan otteeseen. Temmin mukana tuli oltua jo 70-luvullakin Tahkon naisten mestaruussarjajoukkueen mukana yksittäisissä peleissä, vaikkakin mieleenpainuvimmat ja aktiivisimmat vuoteni naisten pelinjohtajana olivat 80-luvulla.

Naiset 70-luvulla Tapio “Temmi” Juntunen laikoissa.

Työskentelin 70-luvulla VR:llä ja sain kesät viettää virkavapailla pesäpallojaoston veturina Aarre ”Hattu” Peltosen ja muiden apuna. Kun sitten rautateiltä ilmoitettiin, ettei tämä enää luonnistu, siirryin saman syntymäpäivän kanssani jakaneen pesiskorismies Timo Hakalan saappaisiin Tahkolle ja toiminnanjohtajan pestissä viihdyin aina kauden 1984 loppuun.
Aktiivivuoteni Tahkossa 70-luvun lopulta kauden -84 loppuun olivat mitä hienoimmat. Tahko oli valtavan hieno esimerkki usean lajin yleisseurasta, jossa oli yhteen hiileen puhaltamisen henkeä eri lajijaostojen välillä. Toki jaostokateellisuutta oli varmasti, sillä pesäpallo oli koko seuralle iso rahoittaja ja menestyi, mutta koripallo ja muut lajit hoitivat todella hienosti hommansa. Toiminta oli ympärivuotista, ja iso kiitos kuului tietenkin seuran tuolloiselle kipparille ja esimiehelleni Aulis Paskille, unohtamatta lukuisia muita aktiivitoimijoita. Peltosen Hatun ansiosta naispesäpalloa arvostettiin enemmän kuin aikaisemmin. Hatun lisäksi haluaisin erityisesti nostaa esille Pirkko Niirasen, Tahkon silloisen toimistosihteerin, joka teki niin paljon muutakin kuin vain sihteerin töitä. Hän teki kyllä mittaamattoman työn seuran eteen ja mm. pitkiä päiviä viikonloppuisin pelien ympärillä. Oli hienoa olla mukana seurassa, jossa tehtiin ilolla hommia ja vaikeistakin ajoista selvittiin. Tietenkin myös menestyminen ja sen riemu antoivat uskoa syksyn pimeisiiin iltoihin, kun harjoiteltiin ahtaissa kansakoulun tiloissa tai lumihangissa.

Kaudella -81 siirryin naisten mestaruussarjajoukkueen pelinjohtajaksi ja samana vuonna voitimme B-tytöissä suomenmestaruuden. Ennen tuota kautta olin ollut jo nuorten joukkueissa valmentajana ja pelinjohtajana, mutta se oli ensimmäineseni pääsarjatasolla. Jos summaisin nuo vuodet jotenkin, se oli kokonaisuudessaan melko hurja kasvutarina. Meillä oli lahjakkaita pelaajia, jotka olivat sitoutuneita harjoitteluun, eikä kukaan narissut. Jokainen ymmärsi, että tavoitteeseen päästäkseen piti tehdä töitä. Tämän lisäksi meillä oli äärettömän kova sitoutumistaso urheilevien lasten ja nuorten vanhempien puolelta, ja ilman heidän sekä taloudellista että muuta panostusta emme olisi koskaan päässeet esimerkiksi harjoittelemaan niissä olosuhteissa, missä harjoittelimme, eivätkä varusteet olisivat olleet sillä tasolla, mitä ne olivat. Naispesäpalloa arvostettiin jo siihen aikaan enenevissä määrin ja yhteiskunnallinen merkitys oli huomattu – tyttöihin ja naisiinkin panostettiin pesäpallon saralla. Kolmantena merkityksellisenä avaimena menestykseen haluan mainita koko yhteisön: pelaajat, vanhemmat, vakiohenkilöt Timo Tiilola, Aarre Ahvanainen, Jorma Kairivirta, Toivo Kästämä. Aina kun apua tarvitsi mihin asiaan tahansa, sitä sai. Viimeisenä tulee sitten oma panos. Kyllä sitä tuli paljon suunniteltua ja tehtyä ja kasvatettua pelaajia. Sydämellä ja täysillä tehtiin tuohon aikaan kaikkeen pesäpalloon liittyvää, oli hirveästi intoa ja sellainen tunne, että tässä voi saavuttaa ja saada aikaiseksi vaikka mitä. Kaiken kruununa oli kausi 1983, kun otin työni ja kahden joukkueen (naiset ja B-tytöt) lisäksi vielä A-poikien joukkueenkin hoitaakseni, ei ilmeisesti tainnut olla muutakaan tekemistä. Voitimme tuona kautena naisten suomenmestaruuden ja myös A-poikien suomenmestaruuden. Jälkeenpäin on ollut hieno seurata kyseisten joukkueiden pelaajia ja heidän hienoja, omia menestystarinoitaan.

Harjoittelussa oli tuolloin valtavasti kaikkea: henkisesti yhteenkuuluvuuden tunnetta rakennettiin joukkueurheilun eri muodoilla ja myös treenasimme välillä poikkeuksellisissakin olosuhteissa. Siihen aikaan ei oikein päässyt halleihin lyömään, vaan pitkälti koulujen saleissa lyötiin verkkoihin ja käytettiin huoltajien tekemiä pahvisia etukenttäpiirroksia. Talvella meillä oli monesti teemana sisäpelissä se, että jokainen pelaaja kehittäisi ainakin yhden aseen lyöntivalikoimaansa. Toisilla oli useampiakin, mutta ajatus oli, että yllätyksellisiin tilanteisiin piti olla aina valmiina. Pesäpallo oli pelinä tuolloin erilainen, sillä vaikka roolitusta oli jo silloin, ei se ollut samanlaista kuin mitä se nykyisin jaksopelaamisen ja jokeriroolien myötä on. Koska peli perustui 7 vuoroon, halusin pelinjohtajana olla tasapuolinen. Tahdoin antaa jokaiselle 12 pelaajalle mahdollisuuden esitellä omia taitojaan ja koska meillä oli varaa, me usein myös vaihdatimme ja peluutimme juniori-ikäisiä pelaajia. Ajatukseni oli, että jokaisen pitää saada mahdollisuus olla osana joukkueen menestystä.

Tietenkin pelinjohtamisessani ja valmentamisessani oli myös isällinen ote. Kaikenlaisia murheita tulee ihmisten elämänpolulla vastaan, ja onneksi saimme hienon tukiverkkomme avustuksella asiat aina hoitoon. Kiinteä yhteisö saattaa muodostua suhteellisen lyhyelläkin aikataululla, ja sellainen meidän joukkueemme oli. Vanhemmat ja kokeneemmat pelaajat ottivat todella hyvin nuoremmat vastaan, ja kaikki toteuttivat meidän antamaa pelikirjaa ja -ideaa. Toki, jos joku ei käyttäytynyt kurinalaisesti, niin hän sai sen myös valitettavasti tuntea nahoissaan. Jos ei kiinnostanut, ei ollut pakko olla mukana. Meillä oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja yhteinen tavoite. Pelaajista oppii myös näkemään jokaisen henkisen vahvuuden ja tasapainon ja myös sen, miten hieman heikompiin osa-alueisiin voisi antaa apuja. Joku on joskus sanonut, että on ihan sama johtaako miehiä vai naisia, mutta kyllä henkisesti pitää olla eri kartalla ja tietyissä asioissa toimia hitusen varovammin. Myös fysiologiset erot näkyvät väistämättä.

“Tämä on paras joukkue mitä olen koskaan johtanut” -Ari Skyttä lehtileikkeessä

Vahvuuteni pelinjohtajana oli se, että kunnioitin kaikkia pelaajia. Kunnioitin sitä tapaa, miten jokainen valmistautui peliin ja miten yhdessä olimme rakentaneet sen mitä meillä oli. Pyrin loppujen lopuksi olemaan aika epäitsekäs, jotta joukkue hyötyisi. Esimerkiksi minulle oli aina selvää, että vaikka menestykseen pyritään, pelaajia on kohdeltava tasapuolisesti ja antaa mahdollisuuksien mukaan tasapuolisesti mahdollisuuksia, jotta myös nuoremmat pääsevät vanhempien joukkoon näyttämään kyntensä. Vaikka joku ei olisikaan ollut niin vielä juuri siinä hetkessä taitava peluri, niin hän sai silti näyttää mihin pystyi. Ajattelin aina, ettei ketään hylätä.

Summa summarum, kaikki perustuu yhdessä tekemiseen. Itselleen ei kaikesta voi ottaa liian isoa ylpeyttä, ne menestyksen vuodet ovat meidän kaikkien tahkolaisten ylpeyden aihe ja toivottavasti leidit jatkavat siitä mihin me jäimme.
Kauden -84 jälkeen muutin Lahteen, sillä olin ehkä hieman kyllästynyt Hyvinkääseen, olinhan siellä jo 30 vuotta ollut ja elänyt. Toimin vuoden Lahden Mailaveikoissa hommissa, mutta se ei mennyt kuin Strömsössä. Vuoden sapatin ja ajatusten selvittelyn jälkeen tapasin VK-kustannuksen kaverin, jota menin sitten auttamaan kahden kuukauden ajaksi. Tuo kaksi tuurauskuukautta on venynyt tähän päivään saakka ja olenkin nyt siis vuodesta 1985 ollut töissä oppi- ja ammattikirjojen parissa. Eläkkeelle olisin päässyt jo 1,5 vuotta sitten, mutta omistajanvaihdoksen myötä jäin auttelemaan yritykseen.

Paluun Tahkoon viuhkan varteen tein kahdesti. Kaudet 1988-1990 ja vielä kauden 1994 toimin pelinjohtajana naisilla. 1996 siirryin Vihdin Palloon yhdeksi kaudeksi ja kausina 1997 ja 1998 minua näki vielä Hämeenlinnan Paukun naisten ykköspesisjoukkueen mukana. Sen jälkeen en ole enää pelinjohtajana toiminut. Jotkin paluut onnistuvat paremmin kuin toiset, mutta samanlaista intoa ja paloa ei enää hommaan ollut 80-luvun alun menestysvuosien jälkeen.

Naisten edustusjoukkue vuonna 1989

Edelleen käyn katselemassa pelejä, vaikkakin vapaa-aikani kuluu pitkälti rakkaan harrastuksen golfin parissa. Lahdessa tulee käytyä katsomassa suomensarjojen pelejä ja ilokseni olen huomannut, että pesiskoulu on nostanut täällä jälleen päätään. Olisi hienoa, että näin valtavat perinteet omaava seura saisi uutta nostetta. Lisäksi eräs ystäväni on erittäin innokas KPL-fani, ja hänen kanssaan tulee käytyä pääsääntöisesti Hyvinkäällä ja Kouvolassa katsomassa pelejä. Sivumennen sanoen seuratessani Tahko-KPL peliä, tuli sellainen flashback menneisyyteen ja omaan aktiiviaikaan Tahkossa. Tuolloin Tahkon miesten huippuvuosina näki, että pelaajat ymmärsivät, kuinka monipuolinen väline maila on. Tuo ajatus tarttui myös naisiin, ja he ymmärsivät, että sillä voi tehdä ihmeitä. Me käytimme naisjoukkueenkin kanssa talven sisäpelin lajitreeneissä paljon aikaa siihen, miten kaikilla eri tavoilla mailaa voi käyttää. Molempien rajojen yhden käden kierrenäpit, varret jne. tulivat käyttöön, ja monet niiden käyttäjistä olivat lähes pitelemättömiä. Esikuvanani (kuten varmasti monen muunkin) toimi Kalevi Luoma. Hän teki mailalla mitä tahtoi eikä koskaan oikein tiennyt, mitä tuleman piti. Mielestäni tähän pitäisi nykyäänkin pyrkiä, sillä pelejä videoidaan ja vastustajia analysoidaan niin paljon, että takataskussa olisi hyvä olla pieni yllätys vastustajalle. Yksin pelinjohtaja tai yksi pelaaja ei voi tehdä aina ihmeitä, mutta jos ja kun joukkueen pelimoraali kestää yllätykset, niin se raikastaa peliä. Joskus voi tulla takkiin, mutta sehän pelin suola onkin. Olkaa rohkeita – se palkitaan!

Tuleville pelinjohtajille haluaisin sanoa sen, ettei tarvitse olla entinen menestynyt pelaaja, että voisi olla hyvä pelinjohtaja. Riittää, että on kiinnostusta ja intoa tehdä työtä, ja ymmärtää pelin taktisuuden. Kun lähtee pelinjohtouralle riittävän alhaalta liikkeelle ja siirtyy nousujohteisesti ja pitkäjänteisesti eteenpäin, vain taivas on rajana. Mitä vaativampi paikka (sarjataso ja joukkue), sitä näkemyksellisempää pelinjohtajan tarvitaan. Poikkeuksiakin toki on ja uskon, että esimerkiksi Pasi Kokkonen olisi tänä kautena voinut olla uutena pääsarjatason pelinjohtajana sellainen!

Ari Skyttä toivoo, että pesäpallossa nähtäisiin entistä enemmän raikasta ja yllätyksellistä peliä. Hän uskoo yllätysten, riskien ja tasapuolisuuden sekä mahdollisuuksien antamisen kantavan pitkässä juoksussa, vaikka välillä tuliskin tappio!

Tahko – Kouvola pelin tiimellyksessä tapasin vanhan pelaajani Vahvelaisen Markun, jonka kolmosista kaksi tytärtä, Lotta ja Oona, pelaavat Tahkon Leideissä. Häneltä tuli kutsu katsomaan, miten naispesis on Tahkossa muuttunut aktiivivuosistani. Sen verran on ikää, että täytyy aina huomioida sää, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun Leidit pääsevät pudotuspeleihin, olen katsomossa. Itse en erikoiskanavia ole tilannut, ja mielestäni pesäpallo on ehdottomasti parasta paikan päällä. Television välityksellä peli ei ole ollenkaan sama seurata kuin livenä, sillä haluan nähdä omin silmin pallon liikkeen ja muutakin kuin pelitilanteen. Näinä aikoina myös mielelläni maksan ja tuen seuroja entistä enemmän.

Ari “Arppa” Skyttä toimi Tahkon naisten edustusjoukkueen ykköspelinjohtajana kaudet 1981-1984, 1988-1990 sekä 1994. Tämän lisäksi hän oli jo 70-luvulla mukana naisten mestaruussarjajoukkueen yksittäisissä otteluissa, valmensi ja pelinjohti menestyksekkäästi sekä C- että B-tyttöjä ja myös Tahkon A-poikien viuhkassa mies on voittanut suomenmestaruuden kaudella 1983. Ykköspelinjohtajan ajoiltaan hänellä on yksi naisten suomenmestaruus (1983) ja kaksi pronssia (1982 & 1984). Arppa toimi hienolla pesäpallourallaan Tahkon pesäpallojaoston taustoissa sekä myös päätoimisena työntekijänä toiminnanjohtajana kaudet 1981-1984. Reilu, kasvatuksellinen, kokonaisuuden hahmottava sekä kilpailullisuuden yhdistänyt pelinjohtaja on jäänyt monen pelaajan mieliin ja Tahko haluaakin kiittää Arppaa lämpimästi hänen hienosta työstään niin seuran kuin tyttö- ja naispesäpallonkin eteen!

Emma Heikkilä vuokralle Vesattariin

Tahkon Leidit ja Mynämäen Vesattaret ovat solmineet vuokrasopimuksen koskien Tahkon Emma Heikkilää. Etukentällä ulkopelissä viihtyvä Heikkilä siirtyy ottelukohtaisella sopimuksella pelaamaan Mynämäen riveihin hankkimaan arvokasta superpesiskokemusta

Lue lisää »